SITTAH. Niin juuri! Niinkuin kristillisyys vain tois kristityille rakkauden sen, min luojaltaan on saaneet mies ja nainen!
SALADIN. Ain uskoo heikkouksiin kristityt, miks ei he toki tuohon myöskin uskois! — Ja silti erehdyt. — Ei kristityt, vaan ristiritarit on syypäät, — hekin vain ristiritareina. Heidän vuokseen jää kaikki silleen. Accasta, mi piti Rikhardin sisarelta myötäjäisnä veljemme saaman, ei he luopua halua millään. Munkkihölmöiksikin he muuntelee, jott' edut ritarein vain turvaan jäis. Ja aselepoa he tuskin sietää loppuun, he kun toivoo ties minkä äkkiyllätyksen toimeen voivansa saada. — Hauskaa! Eespäin vain, vain eespäin, herrat! — Min' oon tyytyväinen! — Kunp' ois muu kaikki niinkuin olla pitää.
SITTAH. Miks niin? Mi muu vois sua hämmentää, sun mieltäs horjuttaa?
SALADIN. Mi horjuttanut ikäni on mun mieltäni. — Ma olin isämme luona Libanonilla. Hänt' yhä huolet musertaa…
SITTAH.
Ah niin!
SALADIN. Se hänet kietoo, läpi hän ei pääse, on kaiken puutos…
SITTAH.
Mikä kietoo? puuttuu?
SALADIN. Sit' eihän mainitakaan ansaitsis. Kun sit' on mulla, turhalta se näyttää, kun ei, se välttämättömäksi käy. — Al-Hafi minne jäikään? Eikö kukaan hakenut häntä? — Lemmon rietas raha! — Paraiksi tulet, Hafi.