AL-HAFI. Ei, en enää ilveilyyn mä tähän suostu. Kerran kuitenkin se hänen kuulla täytyy.
SALADIN.
Kenen? Mitä?
SITTAH.
Al-Hafi! Näinkö lupaukses pidät?
AL-HAFI. Mitenkä saatoin edes uskoa näin kauas mentävän?
SALADIN.
No, saanko kuulla?
SITTAH.
Al-Hafi, puhu punniten, mä pyydän!
SALADIN. Tää kummaa on! Mit' anoa voi Sittah noin lämpimästi ja noin hartaasti vieraalta, dervishiltä, mieluummin kuin multa, veljeltään? Nyt käsken sua, Al-Hafi: puhu, dervishi!
SITTAH. Äl' itsees näin vähäpätöist' ota, veljeni, enemmän kuin se ansaitsee. Ma oonhan, sen tiedät, shakkipeliss' ennenkin sult' usein saman summan voittanut. Ja kosk' en tarvitse nyt itse rahaa ja Hafin kassa kosk' ei nykyään nää liian usein rahaa: siks en niitä pois ole velkonut. Mut älä huoli En aio niitä sulle, veljeni, en Hafille, en kassaan lahjoittaa.
AL-HAFI.
Niin, kunpa ois ne vain!
SITTAH. Ja muuta vielä. Se myös, min kerran mulle määräsit, on jäänyt rahastoon, on jäänyt jonkun kuukauden aikana.