AL-HAFI. Ja yhtä köyhäksi kuin itse on, hän jälleen hänet saattaa.
SALADIN.
Minä köyhä?
Sun veljesikö köyhä! Onko mulla
enemmän ollut, onko vähemmän?
Yks puku, miekka, ratsu — Jumala!
Niist' onko puutos? Mitä muuta kaipaan?
Ja silti torua sua voisin, Hafi!
SITTAH. Ah, älä toru, veli! Jospa voisin myös isän huolia noin huojentaa.
SALADIN. Ah! näinhän oikopäätä masennat taas ilomieleni! — Mult' itseltäni ei mitään puutu, puuttua ei voikaan. Vaan hältä, hältä puuttuu, ja se tuntuu myös meille kaikille. — Niin, niitä tehdä? Ehk' emme Egyptistä aikoihin saa mitään, — missä syy, sen Herra ties. Siell' onhan sentään rauhallista kaikki. — Mikäli mua koskee, mielelläni mä tyydyn niukentamaan, säästämään, muut kunhan ei kuin minä siitä kärsi. — Vaan mitäpä se auttaa? Yksi ratsu ja puku, miekka täytyyhän mull' olla. Ja Jumalalt' en tinkiä voi mitään. Hän kyllin vähäiseen jo tyytyyhän: mun sydämeeni. — Hafi, kovin suuri mull' oli usko kassas ylijäämään.
AL-HAFI. Vai ylijäämään? Itse sanokaas, mua ettekö ois kuristuttanut tai ristiinnaulittanut kuitenkin, jos ylijäämiä vain jäljiltäni oisitte löytänyt. Niin, kavalluksiin kyll' oisin uskaltanut ryhtyä.
SALADIN. Vaan mitä teemme siis? — Muilt' etkö keltään kuin sisareltani siis lainata sä ensin voinut?
SITTAH. Veli, oisinko ma luopunut siit' etuoikeudesta? Sen hälle jättänyt? Mä siitä kiinni yhäti pidän. Aivan kuivilla mä vieläkään en ole.
SALADIN. Niin, et aivan! Se puuttuis vain! — Pian, Hafi, hankkiudu sa lainaamaan, kelt' ikään vain ja kuinka, vain lupauksin lainaa! — Niiltä yksin äl' ota, jotka tein mä rikkaiks itse: se lahjain peruutukseltahan näyttäis. Luo saitureinten mene: mieluimmin ne antaa mulle. He näes hyvin tietää rahansa kasvavan mun käsissäni.
AL-HAFI.
En tunne ketään.
SITTAH. Nytpä muistan, Hafi, kuulleeni, että kotiin palannut sun ystäväsi on.