AL-HAFI (säpsähtäen).
Mun ystäväni?
Ken hän?
SITTAH.
Sun ylistämäs juutalainen.
AL-HAFI.
Ylistämäni juutalainen?
SITTAH. Joka on saanut — lauseen sinun käyttämäs hänestä vielä hyvin muistan — joka niin kukkuraisin mitoin Jumalaltaan on saanut hyvyyttä tään maailman, niin pienintä kuin suurinta.
AL-HAFI. Niin oonko sanonut — mitä tarkoitinkaan?
SITTAH. Rikkaus on pienintä — ja viisaus suurinta.
AL-HAFI. Kuink'? oonko — oonko juutalaisesta sanonut noin?
SITTAH. Sit' etkö Nathanista sä, ystävästäs, oisi sanonut?
AL-HAFI. Vai niin — vai Nathanista! — Eipä tullut hän lainkaan mieleeni. — Hän todellako on vihdoin kotiutunut taas? Kas vain! Ei aivan huonosti siis liekään hänen. — Niin oikein: muinoin viisaaks ihmiset ja rikkaaksikin häntä sanoivat —!
SITTAH. Nyt rikkaaks enemmän kuin koskaan ennen he sanoo häntä. Koko kaupunki kohisee sitä, mit' on aarteita ja kalleuksia hän kanssaan tuonut.