AL-HAFI. Jos on siis Nathan Rikas palannut, niin varmaan Nathan Viisas myös.
SITTAH. Siis mitä, jos häntä, Hafi, ahdistelisit?
AL-HAFI.
Ja miksi häntä? — Lainatakseniko? —-
Te tunnettepa hänet! — Kellekään
ei lainaa hän, se juur' on viisautensa.
SITTAH. Hänestä toisen kuvan ennen saanut oon sulta.
AL-HAFI. Tavaraa hän tarpeisiinne kyll' antaa. Mutta rahaa — sit' ei koskaan. Hän muutoin kyllä juutalaiseks on tosiaan harvinainen: älykäs niin taidoss' elon kuin myös shakkipelin. Vaan muista juutalaisista hän eroo myös pahassa, ei hyväss' yksistään. — Ei häneen — häneen juur' ei luottaa saa. — Hän tosin antaa köyhille, ja antaa kai Saladinin tavoin — yhtä paljon ehk'ei, vaan varmaan yhtä kernaasti. Ja ilman eroitusta: juutalainen, kristitty, parsilainen, muslemi, ne tasa-arvoiset on hänestä.
SITTAH.
Ja moinen mies…
SALADIN. Vaan kuink' en milloinkaan mä siitä miehest' ole mitään kuullut?
SITTAH.
Hän eikö lainais Saladinille,
Saladinille, jok' ei itseään,
vaan muita varten tarvitsee —?
AL-HAFI. Kas se, se taas on juuri aito juutalaista. — Mua toki uskokaa! — Niin kateinen, niin karsas anneistanne on hän teille! 'Jumalan-kiitokset' kaikk' itselleen hän keräis muilta pois. Ja siksi vain ei lainaa hän, ett' ain' ois hällä antaa. Ja koska laki lempeyttä vain, ei auliutta, häitä vaatii, hänet se lempeys niin epäauliiks saa, sill' ettei vertaa. Tosin pitkät ajat jo oomme keskenämme kinailleet; mut älkää ajatelko, etten silti mä hälle tekis täyttä oikeutta. Hän hyvä muussa kaikess' on, ei tässä, ei todellakaan. Muita ovia koputtelemaan kohta lähdenkin … Nyt erään maurilaisen muistan, joka on saita, rikas. — Sinne lähden, sinne.
SITTAH.
Mi kiire, Hafi?