RECHA.
Noin vitkaillen ei Daja muutoin saapuis.
NATHAN.
Hän vielä ei lie meitä huomannut.
RECHA.
Nyt huomaa hän.
NATHAN.
Ja rientää alkaa, katsos. —
Vaan tyynnä, tyynnä ole!
RECHA. Tahdotteko, ett' oisi tyttärenne tyynnä nyt? Ois siitä huoleti, jok' elämän pelasti hälle — elämän, mi hälle niin rakas on vain teidän lahjananne.
NATHAN.
En sua muuksi tahdo kuin mik' oot.
En, vaikka tietäisinkin sielussasi
viel' aivan muuta liikkuvan.
RECHA.
Mit', isä?
NATHAN. Kysytkö multa? Ja noin arasti? Mit' ikään sisässäsi liikahtaakin, viattomuutta, luontoa se on. Sit' älä sure, — min' en ainakaan. Se lupaa vain: Kun kerran selvään puhuu sydämes sulle toiveensa, mult' älä niist' yhtään salaa!
RECHA. Ajatuskin, teiltä salata syömeni mua vavisuttaa.
NATHAN. Ei enää tästä? Kerta kaikkiaan se päätetty on. — Tuoss' on Daja! No?