SALADIN. Ja sentään Hafi nyt niin kylmästi, niin epäröiden puhui hänestä.
SITTAH. Kai hämillään — ei kylmästi kai sentään. Kuin pelkäisi hän kiittää häntä, eikä tahtoisi syyttömästi moittiakaan. — Vai todella niin oisko, ettei edes kansansa paras täysin erota voi kansastaan? ett' ystäväänsä pitäis Al-Hafin siltä puolen todellakin häpeillä? — Vaan sen olkoon, miten on! — On meille kylliks, että juutalainen on rikas, olkoon sitten enemmän tai vähemmän juutalaista hänessä!
SALADIN. Hält' ethän, sisar, ottaa aikone omaansa väkivalloin?
SITTAH. Niin, min katsot sä väkivallaks? Tulen, miekan käytön? Ei, ei! Jo eikö oma heikkoutensa heikolle ole kyllin väkivaltaa? — Nyt haaremiini käy vain kanssani, saat kuulla laulajatarta, jonk' ostin ma vasta eilen. Ehkä valmistuu sill' aikaa juoni, jota kudon juuri varalle tämän juutalaisen. — Tule!
NELJÄS KOHTAUS.
NATHAN, talon edustalla, missä palmupuisto liittyy siihen.
RECHA ja NATHAN tulevat ulos. DAJA lisäksi myöhemmin.
RECHA.
Olette, isä, kovin viipynyt.
Hänt' enää tuskin tapaatte.
NATHAN. Kai sentään. Jos ehk' en täällä alla palmujen, niin muualla —. Nyt tyynny vain. — Kas, Daja, tuolt' eikö tule luoksemme?
RECHA. Hält' on hän aivan varmaan eksynyt.
NATHAN.
Ei toki.