RISTIRITARI.
Sit' estää voinko?
Vaan lyhyeen.
NATHAN. Noin ylpeästi älkää, noin halveksien menkö ohi miehen, jok' iäkseen on teille joutunut kiitollisuuden velkaan.
RISTIRITARI.
Kuinka niin?
Ah, arvaanko? Te ootte…
NATHAN. Isä tytön, min pelastitte jalomielisesti tulesta. — Nathan nimen' on, ma saavun…
RISTIRITARI. Jos kiittämään, niin säästäkää se vain! Jo liioin kiitosta oon joutavasta mä sietää saanut. — Ja te ainakaan, te ette mulle ole lainkaan velkaa. Tuon tytön isäks arvasinko teidät? Me, ritarit, me oomme velvolliset jokaista auttamaan, ken hädäss' on. Eloni silloin mulle muutenkin vain vaivaks oli. Mielelläni käytin mä, hyvin mielelläni, tilaisuutta, sen alttiiks antaakseni toisen eestä, — niin, vaikka juutalaisen tyttären elämän eestä.
NATHAN. Kuinka ylevää! Ylevän julmaa! Mutta aatoksiin tuo käänne käskee. Kaino ylevyys taa julmuuden voi piillä, ihailua niin välttääkseen. — Vaan lahjaa ihailun jos niin se halveksii, niin mitä lahjaa se sietää vois? — Jos täällä, ritari, te ette vieras, vanki ois, en teiltä näin päätäpahkaa kysyis. Käskekää: min palveluksen teille tehdä voi?
RISTIRITARI.
Te? Ette mitään.
NATHAN.
Olen rikas mies.
RISTIRITARI.
Paremmaks ei tee juutalaista kulta.
NATHAN. Siks ettekö voi käyttää, mitä silti parempaa häll' on? hänen rikkauttaan?