NATHAN ja RISTIRITARI.
RISTIRITARI. Viel' ettekö mieskohtaisesti häntä siis tunne?
NATHAN. Saladinia? En vielä. En tuttavuuttaan vältä, etsi en. Niin liian paljon hyvää kertoi maine hänestä, etten tiedä, uskoako mä mielin vaiko nähdä. — Vaan jos totta on, että henkenne hän säästi, sillä…
RISTIRITARI. On totta. Eloni, jot' elän, hänen on lahjaansa.
NATHAN. Sill' eloni myös mulle hän kaksin, kolmin kerroin lahjoitti. Se muuttanut on kaiken välillämme, se minut kietoo sitein ikuisin hänelle alttiiks aivan. Vartoa nyt tuskin, tuskin jaksan, mitä ensin hän multa vaatii. Olen kaikkeen altis, oon valmis tunnustamaan hälle sen, ett' oon vain teidän tähtenne näin altis.
RISTIRITARI. Mä itsekään en vielä kiittää saanut hänt' ole, kuinka oonkin tapaillut. Se vaikutus, ma jonka häneen tein, men' yhtä nopeaan kuin tulikin. Ken ties, mua muistaako hän edes enää, ja sentään hänen kerran kuitenkin mua muistaa täytyy, kohtaloni vihdoin kun vaatii ratkaisun. Ei riitä, että viel' olen hänen käskystään, viel' elän näin hänen tahdostaan: hän säätäköön myös, kenen mieltä noudattaa mun täytyy.
NATHAN. Niin, niin, — en senkään vuoks saa viipyä. Ehk' antaa joku sana mulle syyn myös teitä mainita. — Mä riennän siis, jos sallitte. — Vaan milloin, milloin teidät näemme luonamme?
RISTIRITARI. Jo piankin, jos saan.
NATHAN.
Jos tahdotte.
RISTIRITARI.
Siis tänään jo.