NATHAN.
Ja nimenne? — mun täytyy pyytää.
RISTIRITARI. Oli — on Kurt von Stauffen. — Kurt.
NATHAN. von Stauffen? — Stauffen?
RISTIRITARI.
Miks ihmetyttää noin se —?
NATHAN. Sukuanne lie ollut muitakin.
RISTIRITARI. Oh, on! Jo moni sukumme jäsen tääll' on maatunut. Mun setänikin — isä, tarkoitin —, vaan miksi yhä terävämmin tarkkaa mua katseenne?
NATHAN.
Oh — eihän miksikään!
Mä väsyisinkö teitä katsomaan?
RISTIRITARI. Siks ensimäisnä lähden minä tästä. Löys usein kyllä katse tutkijan enemmän kuin hän pyysi nähdä. Nathan, mä pelkään teitä. Aika lähentäköön toisiimme meitä, älköön uteliaisuus.
(Menee.)
NATHAN (katsoen hämmästyneenä hänen jälkeensä). Löys usein kyllä katse tutkijan enemmän kuin hän pyysi nähdä! — Hänhän mun sieluani ilmi tavailee! Minunkin niin vois käydä, totisesti. — Ei Wolfin varsi, käynti vain — myös ääni on hänen; heitto pään on hänt', on häntä. Noin käsivarrellaan Wolf miekkaa kantoi, siveli käsin kulmakarvojaan, kuin silmiensä tulta peitellen. — Kuin unhoittuukaan ajoiksi nuo kuvat syvälle syöpyneet, vaan sitten ne vain sana, ääni herättää! — Von Stauffen! — Niin aivan, aivan niin: Filneck ja Stauffen! — Tään pian, pian tahdon selville. Vaan nyt luo sulttaanin. — Mut tuolla — Daja tuoll' eikö piile? — Daja, tulehan!