DAJA. Myöntäkää ees, että tuskastaan te iloitsette, ja hinnalla vain hänen tuskansa nyt rauhaa nautitte.
RECHA. En tieten tahtoen! Mä myöntää voisin sulle korkeintaan, ett' itseäni — mua oudoksuttaa, kuink' äkisti voi rauha sellainen sellaisten sydänmyrskyin sijaan tulla. Tuon vieraan ilmi-näkö, puhe, työt ne mieleni…
DAJA.
Jo kyllästytti?
RECHA. Sitä en sentään sano; ei — en mitenkään —
DAJA.
Vain tuiman nälän tyydytti.
RECHA. No niin, jos niin päin tahdot.
DAJA.
Mitäs minä.
RECHA. Mulle hän ikikallis on, jää iäti eloa kalliimmaksi, vaikkei enää sykettä suonteni voi kiihdyttää vain paljas nimensä, ei nopeammin hänt' aatellen mun sydämeni lyö. — Vaan mitä lavertelen! Tule, tule, taas, rakas Daja, ikkunaan, mi katsoo päin palmuja.
DAJA. Sun tuima nälkäs siis ei vielä aivan tyydytetty lie.
RECHA. Nyt jälleen palmutkin voin nähdä, enkä hänt' yksin palmuin alla.