SALADIN (joka on hämmästyen kääntynyt poispäin). Ma kuulen kyllä! — Tarinasi vain pian lopeta!
NATHAN. Ma olen lopussa. Muu kaikki tästä itsestäänhän johtuu. — Koht' isän kuoltua jok' ainut heistä käy esiin sormuksineen, vaatien päämiehyytt' itselleen. Ja tora, tuska ja tutkiminen siitä nousee turha! Todistaa oikeaks ei sormuksista voi yhtään. — (Hetken vaitiolo, Nathanin odottaessa sulttaanin vastausta.) Enempää kuin uskoista nyt todistaa voi yhtään.
SALADIN. Kuinka? Tääkö on vastaukses mulle?
NATHAN. Puolustus se olkoon mulle vain siit', etten luule eroittaa osaavani sormuksia, jotk' isä vartavasten teetti niin, ettei niit' eroittaa voi toisistaan.
SALADIN.
Ah, sormuksia! — Kanssain älä leiki!
Tok' uskonnot, ma jotka mainitsin,
eroittaa voinee toisistaan, ma luulen.
Pukua myöten, ruuan, juoman mukaan!
NATHAN. Niin, muuta myöten paitsi perusteita. Sill' eikö perustu ne tarinaan, suusanaiseen tai kirjoitettuun, kaikki? — Ja luottamuksell', uskollahan vain tarinan omaksua voi, vai kuinka? — Siis, kenen luottamusta, uskoa vähimmin epäilee? Kai omaistensa? Kai veriheimonsa? Kai niiden, joilta on saanut rakkauden näytteitä jo lapsuudesta? jotk' ei pettäneet meit' ole, paitsi milloin hyödyksemme se koitui? — Kuinka omaa isääni vähemmin uskoisin kuin sinä omaas? Tai toisin päin: — sua voinko vaatia valheesta syyttämään es'isiäs, mun isääni ettet vastustaisi? Ja sama koskenee myös kristityitä?
SALADIN (itsekseen).
Jumala nähköön! Oikeass' on mies.
Mun täytyy vaieta. —
NATHAN. Vaan palatkaamme taas sormukseen. Nous, kuten sanottu, veljesten kesken kiista. Tuomarille jokainen vannoi — niinkuin totta oli! — sormuksen suoraan saaneens' isältään, jok' aikaa sitten hälle sormuksen ol' luvannut ja kaikki edut sen. — Mi yhtä totta oli! — Hälle isä, niin takas kukin, vilpillinen olla ei ole voinut; ennenkuin sit' uskoo hänestä, tuosta rakkaast' isästään, niin ennen veljiäänkin, joista muutoin niin mielellään vain parast' ajatella hän tahtois, petoksesta syyttää hän; ja selville hän petturit saa kyllä ja osaa kostaa.
SALADIN.
Niin, ja tuomari?
Mitk' annat sanat suuhun tuomarin,
ne pian kerro!
NATHAN. Tuomari, hän sanoi: Jos tähän ette kohta isää tuo, pois häädän teidät istuimeni eestä. Mun luuletteko arvoituksia tääll' arvailevan? Vaiko varrotte, ett' alkaa haastaa sormus oikea? — Vaan kuulkaas! Sormuksella oikealla, ma kuulin, onhan ihmevoima antaa Jumalan suosio ja ihmisten! Se ratkaisee! Sit' eihän näet voi muut, väärät sormukset! — Siis: kaksi teistä ket' enin rakastaa? — Miks ootte vaiti? Puhukaa! Vaiko taapäin vain, ei ulos, sormukset vaikuttaa? Vain itseään eniten kukin rakastaa? — Oh, jospa petetyt ootte kaikki petturit! Ei sormuksista oikea lie ykskään, vaan hukkaan onkin mennyt oikea. Vahingon salatakseen, korvatakseen isänne teetti kolme yhden sijaan.