SALADIN.
Ihanaa, ihanaa!
NATHAN. Jos ette pyydä siis neuvoani, jatkoi tuomari, vaan tuomiotani, niin menkää! menkää! Mut tää on neuvoni: te asian otatte siltään. Jokainen jos teistä on sormuksensa saanut isältään, niin varmasti myös kukin uskokoon sen oikeaks. — Ehk' isä kauemmin ei hirmuvaltaa yhden sormuksen suvainnut suvussaan, voi olla niinkin! Ja varmaa on, ett' teitä kaikkia hän rakasti ja samoin rakasti: kaht' eihän sortanut hän yhden vuoksi. — No hyvä! Kukin hänen rakkauttaan, niin tasapuolista, siis tavoitelkoon! Teist' itsekukin kilpaa todistakoon ett' oikean on kiven ja sen voiman hän sormukseensa saanut! Voimaa sitä tukekoon mielen lempeys, sydänsopu, työt hyvät, syvin alttius Jumalalle! Ja sitten lapsen-lapsen-lapsissanne kivien voimat kun on ilmenneet, niin jälkeen vuotten tuhat-tuhatten taas heidät kutsun istuimeni eteen. Täll' istuimella silloin istuva mua viisaampi on mies, ja puhuva. Nyt menkää! — Tuomari niin lausui lauha.
SALADIN.
Jumala! Jumala!
NATHAN.
Josp' itse tunnet.
Saladin, mies se viisaamp' olevas,
tuo luvattu…
SALADIN (syöksee hänen luokseen, tarttuu häntä käteen, pitäen siitä
kiinni loppuun saakka).
Ma, jok' oon tomu, tyhjä?
Ah Herra!
NATHAN.
Mikä on sun, sulttaani?
SALADIN. Nuo tuhat vuotta, Nathan — rakas Nathan! viel' ei lie loppuneet. — Se tuomaristuin ei tämä minun ole. — Mene! Mene! Mut ole ystäväni.
NATHAN.
Eikö muuta
Saladinilla mulle sanottavaa?
SALADIN
Ei muuta.
NATHAN.
Eikö mitään?