RISTIRITARI. Vaan voi autuuttaakin hänestä huolimatta — uskoisin.
PATRIARKKA. Ei auta! Juutalainen poltetaan. Niin, jop' ois kolmasti tään vuoksi vain ansainnut rovion! — Ett' antaa lapsen uskotta aivan kasvaa, jättää tyyten sen ohjaajatta uskon velvoitukseen. Se on jo julkeaa! Mä ihmettelen teit' itseänne, herra ritari…
RISTIRITARI. Muu jääköön rippiin, herra arvoisa, jos Jumala niin suo. (Aikoo mennä.)
PATRIARKKA. Kuink', ettekö ees selitystä anna? — lausu edes nimeä konnan juutalaisen tuon? — tuo häntä esiin? — Neuvon tiedänpä! Luo sulttaanin käyn oitis. — Saladinin meit' auttaa täytyy, täytyy: valallaan sopimuskirjan on hän vahvistanut, min mukaan suojelee hän kaikkia pyhimmän uskontomme oikeuksia ja oppeja, mit' omaksuu se ikään. Meill' alkuteksti, Luojan kiitos, on, käs'alansa on, sinettinsä meillä! — Mun on myös helppo hälle valaista, kuink' itse valtiolle vaarallinen on uskonnottomuus! Kun mikään usko ei ihmisiä sido, kaikki heltii ja katkee kansalaisten siteet. — Pois, pois konnuus sellainen!…
RISTIRITARI. On sääli, etten noin oivaa saarnaa joutilaampana voi nauttia! Ma Saladinin luo oon kutsuttu.
PATRIARKKA.
Vai niin? — No niin —- no niinpä —
RISTIRITARI. Jos teidän korkeutenne vain niin toivoo, ma kyllä sulttaania valmistan.
PATRIARKKA. Oh, tiedänhän, ett' armon löytänyt on herra Saladinin eessä. — Pyydän vain parhaiten mua hälle mainitsemaan. Jumalan puolesta vain kiivailen. Min liikaa teen, teen Hänen vuokseen vain. — Sen herra huomatkoon! — Ja eikö totta, ritari, mit' on juutalaisesta puhuttu tässä, arvelu vain oli? — tai? —
RISTIRITARI.
Arvelu. (Poistuu.)
PATRIARKKA (itsekseen). Min pohjiin kuitenkin mun täytyy sukeltaa, jos suinkin voin. Siin' onpa Bonafides-veljelle taas tehtävätä. — (Ääneen.) Kuules, poikani!