NELJÄS KOHTAUS.
RISTIRITARI ja SALADIN
RISTIRITARI.
Ma, vankis, sulttaani…
SALADIN.
Mun vankini?
Mä kelle hengen lahjoitin, myös enkö
vapautta hälle lahjoittais?
RISTIRITARI. Mit' tehdä sinulle soveltuu, mun kuulla sopii, ei edellyttää. Mutta, sulttaani, mun luonteeseeni, säätyyni ei sovi kiitollisuuttain erikoista sulle vakuuttaa vuoksi henkeni. Mut aina sun palveluksees alttiina se on.
SALADIN. Mua vastaan sitä älä käytä vain! — Ma vihamiehelleni lisäksi suon pari kättä kyllä mielelläni; vaan vaivoin luovuttaisin hälle vielä sydämen moisen. — Missään pettynyt en sinust' ole, nuori, kunnon mies! Sielulta, ruumiilt' Assadini olet! Kysyä melkein voisinpa: miss' ootkaan sä piillyt kaiken aikaa? nukkunut miss' olet luolassa? Mi taikamaa, mi hengetär näin nuoruutesi kukkaa on hoidellut? Sua muistuttaahan voisin, mit' yhdessä me teimme missäkin. Sua voisin nuhdella, ett' yhden seikan oot multa peittänyt, ett' yhden oot pitänyt salaisuuden: — niinpä voisin, jos itseäin en näkis, sinut vain. — Mut olkoon! Tässä kauniiss' unelmassa sen verran ain' on totta, että mulle uus Assad vielä versoo syksyssäni. Kai siihen tyydyt, ritari?
RISTIRITARI. Mit' ikään sult' osakseni tulee, toivona se oli sielussani.
SALADIN. Tutkikaamme tuot' oitis! — Jäisitkö mun luokseni? mun seurakseni? — Joko kristittynä tai muslemina, yhdentekevää; pukunas valkovaippa, huopahattu, tai jamerlonkki sekä turbaani, — kuink' itse mielit! Koskaan en ma vaadi, puut kaikki että samaa kuorta kasvais.
RISTIRITARI. Sa muutoin tuskinpa se sankar' oisit, jok' oot, jok' ennemmin ois Jumalan puutarhuri.
SALADIN. No siis, — jos pahempaa et luule minusta, kai puoliks oomme jo yhtä mieltä?