SALADIN.
Hänt' etsii kaikkialta hän.
SITTAH. Vaan katsos, mä mitä löysin, penkoessani koruja vanhoja. (Näyttää hänelle pientä taulua)
SALADIN. Ah, veljeni! Hän on, hän on se! — Oli! oli! Ah! Miks sinut, rakas, uljas nuorukainen, niin varhain kadotinkaan? Sinun kanssas, sun avullas mit' oisin tehnytkään! — Tuo kuva mulle anna! — Sen jo muistan, sen hältä sisareni vanhempi sai, Lilla, aamuna kun eräänä hänt' ei hän laskenut ois syleilystään. — Se veljen viime lähtö olikin! — Ah, miksi hänet päästinkään, ja yksin! — Niin, murhe Lillan surmas, eikä koskaan hän mulle anteeks suonut, että matkaan niin yksin hänet laskin. — Niin hän katos!
SITTAH.
Poloinen veli!
SALADIN. Vaan — pois valitus! Me kaikki kerran katoammehan. Ja — kuka ties —? Ei surma yksin suista ain' nuorukaista hänen luontoistaan päämäärästään. Myös muit' on vainoojia; ja usein vahvin sortuu niinkuin heikoin. Mut olkoon miten on! Mun täytyy sentään ritariin nuoreen kuvaa vertailla; mun täytyy nähdä, kuinka paljon petti mua mielikuvitus.
SITTAH. Vain siks sen tuonkin. Mut anna, anna mulle. Minä voin sen sanoa. Naissilmä parhaiten sen ymmärtää.
SALADIN (sisäänastuvalle ovenvartijalle). Ken? — ristiritariko siell' on? Hän tulkoon!
SITTAH. Teit' en häiritä, uteliaisuudella hänt' en tahdo mä hämmentää…
(Istuutuu syrjään sohvalle ja laskee harsonsa alas.)
SALADIN. Niin — hyvä, hyvä! — (Entä millainen lie häll' ääni? — Jossain piilee viel' ääni Assadin kai sielussani!)