Nuorukainen oli ääneti.
Rosvo tyrkkäsi häntä kovemmin.
Nuorukainen katsoi häneen niin tyhmännäköisenä, että kaikki taas purskahtivat nauruun.
Useampia miehiä tuli hänen luoksensa ja alkoivat häntä tuupiskella.
Poika parka ei tiennyt, pitikö hänen suuttua, vai ei; mutta eräs muita voimakkaampi tyrkkäys saattoi hänet luopumaan uneliaasta kylmäkiskoisuudesta.
— Tarpeeksi tuupattu! — hän sanoi: — olenko minä mikään jauhokuli teidän lykittäväksenne, vai mitä? Heretkää, suutun!
Rosvot rupesivat kovemmin nauramaan.
Nuorukainen oli tosiaankin jo suuttua, vaan laiskuus ja luontoperäinen uneliaisuus voittivat hänen vihansa. Hänestä näytti, ettei maksa vaivaa tyhjästä suuttua, ja tähdellistä syytä ei ollut olemassa.
— Suutuhan, hölmö! — sanoivat rosvot, — mintähden et suutu?
— Hyvä on, tyrkkikääpäs vielä!