— Kas, miten vaatelias! No, siinä on sinulle!
— Hyvä on, mutta lujemmin?
— Siitä saat!
— No, pitäkää nyt puolianne! — sanoi nuorukainen, vihastuen vihdoinkin täydellä todella.
Hän kääri hihansa, sylkäsi kouriinsa ja alkoi läimäyttää syytöntä ja syyllistä. Rosvot eivät odottaneet sellaista hyökkäystä. Ne, jotka olivat lähempänä, lyötiin silmänräpäyksessä kumoon ja kieriskelivät toveriensa jaloissa. Koko seura väistyi tulelle päin; kattila kaatui ja keitos vieri hiilokseen.
— Hiljaa, sinä, hiljaa, saatana! Miksikä kiivastuit! Puhutaan sinulle, hiljaa! — huusivat rosvot.
Mutta mies ei enää mitään kuullut. Hän huitoi yhtämittaa nyrkillään oikealle ja vasemmalle ja joka iskulla kaasi rosvon, joskus kaksikin kerrassaan.
— Kas karhua! — sanoivat ne, joiden oli onnistunut loikata syrjemmälle.
Vihdoin poika tuli järkiinsä. Hän herkesi huitomasta ja seisahtui keskelle kaadettuja ja särjettyjä ruukkuja, kynsien korvallistaan, juuri kuin haluten sanoa:
— Minäkö tosiaankin olen kaiken tämän tehnyt!