— Oo, veli, — sanoivat rosvot, nousten jaloilleen ja hieroen kylkiään; — jos sinä silloin ajoissa olisit suuttunut, eivät olisi ryöstäneet sinulta morsianta! Kas millainen Ilja Muromets![16]
— Mutta mikä nimesi on, poikaseni? — kysyi vanha rosvo.
— Mainitaanpa Mitkaksi!
— No, Mitka! Oi, vai Mitka!
— Kyllä se semmoinen Mitka on!
— Pojat! — sanoi eräs nuorukainen, tullen juoksujalkaa heidän luokseen, — atamaani[17] taas alkoi kertoilla olostaan Volgan varsilla. Kaikki ovat heittäneet sekä laulujen laulamisen että satujen kuuntelemisen, istuvat atamaanin ympärillä. Mennään sukkelaan, muuten emme saa paikkaa!
— Mennään, mennään kuuntelemaan atamaania! — kaikui rosvojen kesken.
Kaadetun puun rungolla, jättiläistammen varjossa, istui leveäharteinen, keskikokoinen jäntterä mies, kalliissa, kullalla kirjaillussa nutussa. Hänen päätänsä peitti misjurka eli ympyriäinen rautatakki; se oli patalakin muotoinen ja sitä nimitettiin myöskin napleshnikiksi. Lakkiin oli kiinnitetty barmitsa eli teräksinen rengasverkko, miekan iskulta suojelemaan niskaa, kaulaa ja korvia. Leveäharteinen mies piti kädessään tshekania eli sotatapparaa, vasaran muotoinen, pitkävartinen ase, jonka takapuoli on teroitettu. Tässä asussa olisi ollut vaikea tuntea vanhaa tuttavaamme, Vanjuha Persteniä. Hänen silmänsä vilkkuivat kaikille tahoille. Lyhyeiden mustain viiksien alta välkkyivät hänen hampaansa niin häikäisevän valkoisina, että ne näyttivät valaisevan koko hänen kasvonsa.
Rosvot olivat vaiti ja kuuntelivat.
— Niinpä, veikkoset, — puhui Persten, — ei se vielä ole mikään kumma, jos pysähdätte kuormaston, tahi ryöstätte bojarin, kun teitä on kymmenen yhtä vastaan. Mutta kas se olisi tavatonta, jos yksi seisottaisi ja ryöstäisi viisikymmentä miestä, tahi enemmän!