— Ah, sepä vasta jotain olisi! — virkkoivat rosvot: — eipä vähään tyytynyt! Sinä varmaankin seisotat?
— En puhu itsestäni, mutta tunnenpa miehen, joka yksinään on kuormastojakin pysäytellyt!
— Jokohan ei taaskin sinun volgalainen sankarisi?
— Eipähän kukaan muu. Niin, esimerkiksi, hinattiin kerran rannalta Astrakanista Volga-emoa pitkin ylöspäin tulevaa alusta. Aluksessa oli paljon väkeä: kaikki nuoria kauppioita, musketunterit ja sapelit mukana, kauhtanat auki, lakit kallellaan, juuri kuin meikäläisilläkin. Mutta lastina oli: kultaa, hohtokiviä, helmiä, Astrakanin räämää ja kaikenlaista roskaa: vieläkö, vai joko riittää! Äyräs on korkea, polku kapea, ja keskellä Volgaa on saari: alaston kallio, joka vasten virtaa pistäiksen veitsenkärjen kaltaisena niemekkeenä, niin terävänä, että Jumala varjelkoon.
— Nyt oli urhoni tiedustellut, missä lastissa Jumala aluksen tuopi. Ei sanonut kellenkään sanaakaan, läksi aamulla varhain, piiloutui pensaihin eikä henkeään hievahtanut. Kuluu hetkinen, kuluu toinen, tulevat ponnistaen hinaajat, kaksitoista miestä, toinen toisensa takana, selkä koukussa ähkivät, että kieli on pitkänään suusta. Alus näköään ei ollut kepeä, ja vuolekin miesvoimille oli liian kova.
Urhoni vaan odottaa sitä, että ovat sivumenneet terävän kallion syltää viisikymmentä. Ja sittekun hypähtää esiin pensaiden takaa, ja kun miekalla lyödä läväyttää vetonuoraa, niin se kerrassaan kahtia lensi, mutta hinaajat, kun siinä uskollisesti käydä kämpivät, niin romahtivatkin maahan nenälleen. Siinä hän ketä puntaripää-hihnalla, ketä nyrkillä, mutta ken jaloilleen pääsi, niin ala laputtaa käpälämäkeen! Alus painui virran mukaan suoraan vasten kalliota. Säikähtyivät kauppiaat, ei kukaan ajattelekkaan ampumista, ajattelevat ainoastaan miten väistää kallionkärkeä, ettei alus murskaantuisi! Mutta urhoni tempasi toisella kädellään vetonuoran, tarttui toisella puusta kiinni, ja alus seisoi kuin naulattu.
— Hei te, kyynäräsaksat, kauppiaat! rohkeat sankarit! Heittäkää veteen miekkanne ja ampuma-aseenne, pyydän rehellisesti, ellen päästä vetonuoraa, ja silloin ruhjon teidät ynnä lastinne, että sen tiedätte!
Kauppiaat aikoivat ampua urhoa, mutta heittivät heti sen tuumansa; ajattelivat: mitä siitä hyödymme? Jos tapamme hänet, ei ole ketään vetonuoraa pitämässä. Mikäs auttoi, heittivät aseensa veteen, mutta eivät sentään kaikkia, arvelivat: annahan, kun poika tulee kannelle alusta ryöstämään, niin me hänelle teemme lyhyen mutkan! Mutta urhoni ei menekkään satimeen.
— Hyvä, sanoo, — kauppias-kullat, meni aseenne pohjaan, menkääpä tekin, kuhun kutakin haluttaa! Toisin sanoin lausuttuna: hypätkää suin päin aluksesta!
He yrittivät vikuroimaan, mutta hän, näette poikaseni, sitoi vetonuoran puuhun, tempasi musketunterinsa ja lähetti heihin luodin.