— Ette minua parempaa ole nähneet! No, mitä te, pölkkypäät, sitten olette nähneet! Sillä tiedättekö,— jatkoi Persten kiivaasti, — tiedättekö, etten minä hänen rinnallaan ole mitään! Roskaa, paljasta roskaa, enkä mitään muuta!
— Mutta mikä sinun sankarisi nimi sitten on?
— Hänen nimensä, veikot, on Jermak Timofejitsh.
— Kas, millainen nimi! Mutta kuinka hän on yksin, vai mitä, ilman joukkoa toimiskelee?
__ Eikä, ei yksin. On hänellä kelpo joukko, on myös uskollisia päälliköitä. Vaan vihastui heihin oikeauskoinen tsaari. Lähetti Volgalle sotajoukkonsa hävittämään heitä, poloisia, mutta yhdeltä päälliköltä, nimeltä Ivan Koljtso, oli käskenyt katkasemaan pään ja viemään Moskovaan.
— Mitenkä saivat hänet kiinni?
— Olivat saada tsaarin miehet Koljtson kiinni, vaan hän pujahti heiltä sormien välitse ja luisti avaraan maailmaan. Missä hän nyt on, koito, Herra tiennee, mutta minä arvaan, että hän piakkoin taas painaiksen Volgalle! Joka kerran on oleskellut Volgan varsilla, se ei viihdy muilla seuduin.
Atamaani vaikeni ja alkoi miettiä.
Miettimään rupesivat rosvotkin. He laskivat huimat päänsä voimakkaille ryntäille ja silittivät ääneti pitkiä viiksiään ja leveitä partojaan. Mitä ajattelivat rohkeat uskalikot, istuen aukealla, synkän metsän keskessä? Menetettyä nuoruuttaanko, jolloin vielä olivat kunniallisia sotilaita tahi rauhallisia maamiehiä? Hopealta hohtavaa Volga-emoako? vai ihmeellistä sankaria, josta kertoili Persten? vai ajattelivatko he korkeita telineitä keskellä aukeata ketoa, kahta patsasta poikkipuineen, joita siihen aikaan joka huikenteleva rajupää surullisina hetkinä ajatteli?
— Atamaani! — huudahti eräs rosvo, juosten ihan hengästyneenä Perstenin luo, — viiden virstan päässä täältä ajaa Rjasanin tietä noin kaksikymmentä ratsumiestä kalliissa aseissa, kaikki kullatuissa kauhtanoissa! Heidän hevosensa maksaa jokainen sata ruplaa, tahi enemmän!