— Ruhtinas, Nikita Romanitsh, paljon on pahuutta maailmassa. Eivät sentähden ihmiset hävitä ihmisiä, että toiset ovat opritshnikkeja, toiset maalaisia, vaan sentähden, että sekä nuo että toiset ovat ihmisiä. Olettakaamme, että sanoisin tsaarille: mitähän siitä lähtisi? Kaikki kääntyisivät minua vastaan, ja tsaari itse minuun suuttuisi!…
— Mitä sitten. Suuttukoon, mutta sinä olet tehnyt omantunnon mukaan, olet sanonut hänelle totuuden!
— Nikita Romanitsh! Totuutta ei sovi aina sanoa, se on sanottava järkevästi. Jos olisin ruvennut vastustelemaan tsaaria, aikoja sitten minua ei olisi täällä, mutta jollen minä olisi ollut täällä, kuka eilen olisi pelastanut sinut mestauspölkystä?
— Mikä on asia, se asiana pysyy, Boris Fjodoritsh, antakoon Jumala sinulle terveyttä, hukkaan olisin joutunut ilman sinua!
Godunov luuli saaneensa ruhtinaan vakuutetuksi.
— Näetkös, Nikita Romanitsh, — hän jatkoi, — hyvä on seista totuuden puolesta, mutta yksinään tantereella ei ole sotapäällikkö. Mitä sinä tekisit, jos esimerkiksi neljäkymmentä ryöväriä sinun silmiesi edessä alkaisivat raadella syytöntä?
— Mitäkö tekisin? Minä kävisin miekkoineni kaikkien neljänkymmenen kimppuun ja alkaisin paukuttaa, kunnes heittäisin henkeni Herran käsiin. — Godunov katseli häntä ihmetellen.
— Ja heittäisit henkesi, Nikita Romanitsh — hän sanoi, — päästyäsi viidenteen, korkeintaan kymmenenteen ryöväriin, ja jälelle jääneet kumminkin surmaisivat syyttömän. Ei, parempi on olla heihin koskematta, ruhtinas, mutta kun rupeavat tapettua ryöstämään, silloin pitää huutaa, että Stepka on ottanut itselleen enemmän kuin Mishka, niin he itsekin lopettavat toinen toisensa.
Serebrjanin ei ollut sellainen vastaus mieleen. Godunov huomasi sen ja muutti puheenaineen.
— Kas, — sanoi hän, katsoen ikkunasta, — kukahan se tänne nelistää, kaula sojossa? Katso, ruhtinas, eiköhän ole sinun ratsupalvelijasi?