Veren manaus.
Kun lähellä asuvat olivat saaneet tietää opritshnikkien hyökkäyksen ja nähdessään liekit Morosovin talossa, niin he kiiruhtivat sulkemaan porttejansa ja sammuttamaan tulta.
— Herra Jumala! — huokailivat ristien silmiänsä ne, joiden ohitse Vjasemski palvelijoineen ratsasti: — Herra armahda meitä! päästä vaarasta!
Ja tuskin oli hevosten kavioin kopse ja rautapaitain helinä tauvonnut tyhjillä teillä, kun asukkaat puhelivat: — Jumalan kiitos, vaara on ohitse!— ja taas ristivät silmiään.
Sillä välin ruhtinas yhä ajoi nelistäen ja jätti jo kauvaksi taaksensa palvelijansa. Hän arveli vielä ennen aamunkoittoa ennättävänsä kylään, jossa saisi vaihtaa hevosta, sitten viedäkseen Jelenan rjasanilaiselle tilukselleen. Mutta ruhtinas ei ollut ratsastanut vielä viittä virstaa, kuin hän eksyi tieltä.
Nyt hän myöskin tunsi, että haavat, joita hän innoissaan ei ollut huomannut vaarallisiksi, tuottivat hänelle tuskallisen kivun.
— Bojaritar, hän sanoi, pidättäen ratsuansa, — orjani ovat jääneet jäljelle … täytyy odottaa!
Jelenakin alkoi vähän tointua. Avattuaan silmänsä, hän huomasi ensin kaukaisen loisteen, sitten hän alkoi eroittaa metsää ja maantietä, sitten hän huomasi olevansa ratsun selässä ja että häntä pitivät väkevät käsivarret. Vähitellen hän alkoi muistaa päivän tapauksia, samassa tunsi Vjasemskin, ja kauhun huuto pääsi häneltä.
— Bojaritar, — Afanasi Ivanovitsh sanoi tylysti hymyillen, — olenko minä sinusta hirveä? Kirootko sinä minua? Älä kiroo minun, Jelena Dmitrijevna! Kiroo kohtaloasi! Turhaan sinä tahdoit välttää minua. Ei kukaan voi paeta kohtaloansa, eikä väistää sallimusta. Näyttää siltä, kuin jo ijäisyydessä olisi päätetty, että sinun pitää kuulua minulle.
— Ruhtinas! — kuiskasi Jelena, vavisten kauhusta: — ellei sinulla ole omaatuntoa, niin muista bojarikunniaasi, muista edes hävetä…