— Minulla ei ole kunnian- eikä hävyntuntoa! Kaikki, kaikki annoin sinun tähtesi, Jelena Dmitrijevna!
— Ruhtinas, muista Jumalan tuomiota, älä paaduta sydäntäsi!
— Myöhään, bojaritar! Sen olen paaduttanut jo. — Vai luuletko, että se, joka niin palkitsee vierasvaraisuuden kuin minä, voisi vielä muuttaa mielensä? Ei, bojaritar. Tänä yönä olen kaiken sen kadottanut ijäksi. Eilen oli vielä aikaa; tänään ei ole enää minulla anteeksisaamisen toivoakaan kurjuudestani! Enkä minä haluakaan paratiisin autuutta ilman sinua, Jelena Dmitrijevna.
Vjasemski heikkeni yhä enemmän. Hän tunsi voimattomuutensa, vaan koetti, vaikka turhaan, ponnistella sitä vastaan. Kipu alkoi hänen ymmärrystänsä hämmentää.
— Jelena, — hän sanoi, — minun vereni vuotaa kuiviin, orjani ovat etäällä, apua ei ole saatavissa; saattaa tapahtua, että minun pian täytyy lähteä ijäiseen tuleen … rakasta minua, rakasta edes hetkinen … etten aivan ilman sieluani saatanalle antaisi!… Jelena, — hän jatkoi, kooten viimeiset voimansa, — rakasta minua, sinä sydämeni ryöstäjä, sinä sieluni turmelija!…
Ruhtinas tahtoi painaa hänet veristä rintaansa vasten, mutta hänen voimansa pettivät, ohjakset putosivat hänen käsistään, hän alkoi horjua ja putosi maahan. Jelena piteli hevosen harjasta kiinni. Kuulematta ratsastajaa läksi hevonen nelistämään. Jelena yritti sitä pysäyttää, vaan ratsu kääntyi sivullepäin ja kiiti metsään, vieden mukanaan bojarittaren.
Kauan he kiitivät pimeässä metsikössä. Alussa Jelena koetti seisauttaa hevosta, vaan pian hänen kätensä heikkoni, ja hän, pitäen hevosen harjasta, heittäytyi Jumalan huomaan. Ratsu kiiti yhä. Oksat repivät Jelenan vaatteita ja pieksivät hänen kasvojaan. Kun hän siinä kiiti pitkin kuun valaisemaa ahoa, niin näytti valkeassa sumussa liitelevän haltijoita, jotka kutsuivat häntä luokseen. Hän kuuli etäältä yksitoikkoisen melun, jonka kaiku kertoi. Metsänhaltijako nauroi, vai mikä mahtoi meluta, mutta ääni tuli yhä kovemmaksi; Jelenan sydän oli menehtyä pelosta, ja hän piti yhä lujemmin kiinni hevosen harjasta. Ihan itsestään ratsu nelisti melua kohden. Sielläpä välähti tuli; oli ikäänkuin hopealta hohtava haamu olisi heiluttanut siipiä… Äkkiä seisahtui ratsu, ja Jelena meni tunnottomaksi.
Hän huomasi äkkiä olevansa pehmeässä ruohikossa. Ympärillään tuoksui suloinen viileys. Ilman täytti puiden tuoksu; melu jatkui yhä, mutta se ei tuntunut ensinkään hirveältä. Se, ikäänkuin vanha laulu, tahtoi viedä Jelenaa suloiseen uneen.
Vaivoin hän aukasi silmänsä. Suuri ratas, jonka vesi pani liikkeesen, kolisten pyöri hänen edessään, ja kauvaksi lentelivät sen ympärillä veden räiskeet. Kuun valossa ne muistuttivat niistä timanteista, joilla tytöt olivat häntä puutarhassa koristelleet sinä päivänä, jolloin Serebrjani oli tullut.
"Näinköhän minä olen puutarhassa kotona?" ajatteli Jelena. — Joko taas olen puistossa? — Tytöt! Pashenka! Dunjasha, missä olette?