Mutta nuoren tytön kasvojen asemasta, nojautui harmaa, ryppynen pää
Jelenaa kohden; parta, valkea kuin lumi, melkein koski hänen kasvojaan.
— Katsopas, miten Jumala on sinua johdattanut, bojari! sanoi tuntematon vanhus, uteliaasti katsellen Jelenan kasvon piirteitä: — olispa hevonen mennyt hiukan vasemmalle, niin olisit joutunut turmioon. No, onpa hevonenkin tottunut, hän sanoi itsekseen: — paikka on sille vanhastaan tuttu. Jumalan kiitos, se ei ole ensi kertaa myllyllä!
Ukon ilmestyminen pelotti Jelenaa; hän muisti kertomuksia metsänhaltijoista, ja ihmeellisesti vaikuttivat hänessä tuntemattoman rypyt ja valkea parta, vaan hänen äänessään oli jotain hyväsydämmistä; Jelena, muutettuaan äkkiä mielensä, heittäytyi hänen jalkoihinsa.
— Ukko kulta! — hän huudahti: — pelasta minut, kätke minua!
Mylläri arvasi kohta, mistä oli kysymys: hevonen, jolla Jelena oli nelistänyt, oli Vjasemskin. Kaikesta päättäen hän oli Morosovin puoliso, juuri se, jota hän oli yrittänyt loitsimalla saada ruhtinaalle. Hän ei koskaan ollut nähnyt häntä, vaan oli paljon hänestä Vjasemskilta kuullut. Hän ei rakastanut ruhtinasta, pyysi apua, — luultavasti hän pelastuikin ruhtinaan kynsistä tämän omalla hevosella.
Ukko tuumaili hetken kaikkia näitä seikkoja. — Jumala olkoon kanssasi, bojaritar! — hän sanoi: — kuinka voin sinua pelastaa? Väkevä on ruhtinas Afanasi Ivanovitsh, pitkälle ulottuvat hänen kätensä: hän tappaa minut, vanhuksen.
Jelena katseli kauhistuen mylläriä.
— Sinä tiedät … hän sanoi: — sinä tiedät, ken minä olen?
— Tiedänpä kyllä, sinä olet Jelena Dmitrijevna! Paljon on minulle ijässäni kertonut vesi, ja paljon ovat puut kuiskineet! Tiedän tarpeeksi; ei kaikkia ole sopiva puhua.
— Ukko kulta, jos sinä kaikki tiedät, niin kaiketi tiedät, ettei Vjasemski sinua ahdista, koska hän makaa tiellä haavoitettuna… Häntä en pelkää, ukko kulta, — minä pelkään opritshnikkeja ja ruhtinaan orjia… Pyhän Jumalanäidin tähden, kätke minua, ukkokulta!