Sillä välin jatkui metsästys edelleen. Vielä ei ollut tsaari kerraksi huvitellut, ja jo oli monta saalista asetettu säilyyn, kun äkkiä uusi näky veti Iivanan huomion puoleensa.
Pitkin Vladimirin tietä tulla laahusti kaksi sokeata miestä, toinen keski-ikäinen, toinen harmaahapsinen, pitkäpartainen vanhus. Heidän yllään oli vaaleat, kuluneet mekot, ja liinoista, jotka olivat ristiin heitetyt yli olkapäitten, riippui toisella puolen pussi, almujen keräämistä varten, ja toisella puolen repaleinen viitta, joka kuumuuden tähden oli yltä otettu. Muut tavarat, kuten pillit ja guslat ja leipäkontin, kantoi vankka nuori mies, joka oli heidän oppaanaan. Nuorempi sokeista piti oppaan olkapäästä kiinni ja veti perässään vanhusta. Vaan nuori mies alkoi töllistellä metsästystä ja näytti unohtavan kumppaninsa. Sokeat jäivät näkevästä jälkeen. Pitäen toisistaan kiinni, he hapuilivat maata isoilla sauvoillaan ja kompastuivat tuon tuostakin. Heitä katsellessaan Iivana Vasiljevitsh ei voinut olla nauramatta. Hän lähestyi heitä. Samassa edellä kulkeva sokea astui harhaan ja kaatui vesilätäkköön, vetäen toverinsa mukanaan. Molemmat nousivat likaisina pystyyn, syljeksien ja sättien opasta, joka suu ammollaan töllisteli loistavia opritshnikkejä. Tsaari nauroi ääneensä.
— Mitä väkeä te olette? — hän kysyi. — Mistä tulette ja mihinkä menette?
— Mene tieltä! — vastasi nuorempi heistä, ottamatta lakkia päästään: — kun paljon tiedät, niin pian vanhenet.
— Roisto! — kirkasi eräs opritshnikki: — etkö näe, kuka on edessäsi?
— Itse sinä roisto olet! — vastasi sokea, kääntäen sokeat silmänsä opritshnikkiin päin: — miten minä voin nähdä, kun ei ole silmiä? Vaan sinä — se on toinen asia; vaan sinulla kun on kahta vailla neljä, niin näet etäälle ja laajalti; sano, kuka on edessäni, niin tiedän!
Tsaari kielsi sanomasta ja uudisti jälleen suosiollisesti kysymyksensä.
— Me olemme iloista väkeä, — sokea vastasi: — olemme kulkeneet isoja ja pieniä kyliä, tulemme Muromista slobodaan, toimitamme turhanpäiväisiä kujeita, ilahuttaaksemme hyviä ihmisiä, ketä hevosen selkään asetamme, ketä kiiruhdamme.
— Vai niin! — tsaari, jota sokean vastaukset miellyttivät, sanoi: — te olette siis Muromilaisia, silmänkääntäjiä. Onko teillä Muromissa vielä sankareita?
— Miks'ei! — sokea vastasi änkyttämättä: — ei tämä kumppanikaan joutava ole; on vielä meillä Mihei-ukkokin: hän nostaa itsensä tukastaan verskan[19] maasta ylös; on täti Uljana: hän kulkee yksin kuorman päällä.