Kaikki opritshnikit alkoivat nauraa. Tsaarista ei pitkään aikaan ollut tuntunut niin hauskalta.
"Tosiaankin iloista väkeä," hän ajatteli: "nähtävästi he eivät ole täältä kotoisin. Sadunkertojani ovat minua ikävystyttäneet. Yhtä ja samaa he aina lörpöttävät, ilvehtijänikin ovat minua kylläksi kiusanneet. Siitä saakka kun minä liian varomattomasti tein pilaa yhdelle heistä, he kaikki ovat ruvenneet pelkäämään minua; rohkeata sanaa et enää saa kuulla; niinkuin olisi ollut minun syyni, ett'ei tuon lurjuksen sielu kyllin lujasti ollut kiinni hänen ruumiissaan!" — Kuule, mies: osaatko kertoa satuja?
— Minkälaisia, — sokea vastasi, — ja kelle kertoisin. Mehän kerroimme ukko voivodalle pörhökarvaisesta pukista ja sen kaulasta: silloin kuin pukki, tuli itse voivoda ja puistaen päätään käski ajaa meidät pois koko talosta. Sen koommin emme kerro.
Vaikea on kuvata naurua, joka kajahti opritshnikkien joukossa. Ukko voivoda ei ollut tsaarin suosiossa: Sokean pilkka tuli hyvään aikaan.
— Kuulkaa, miehet, — tsaari sanoi: — menkää slobodaan, suoraan hoviin; odottakaa siellä minun tuloani, — tsaari nimittäin lähetti teidät. Kun olette syöneet ja juoneet ja minä olen tullut kotiin, niin kuuntelen teidän satujanne.
Kuullessaan: "tsaari," sokeat hämmästyivät.
— Isä — hallitsija! — he huudahtivat, langeten polvilleen: — älä suutu meidän raa'asta, talonpoikamaisesta puheestamme! Älä käske meiltä kaulaa katkaista: tietämättömyydestä olemme syntiä tehneet!
Tsaari naurahti sokeiden pelolle ja ajoi taas jatkamaan metsästystä, vaan sokeat oppaineen tallustivat slobodaan päin.
Niin kauvan kuin opritshnikkein joukkoa näkyi, he pitelivät toisistaan kiinni ja kompastuivat tuon tuostakin; mutta heti kun tien käänne kätki heidät näkyvistä, seisahti nuorempi sokeista, vilkasi kaikille suunnille ja sanoi toverilleen:
— Etkö väsynyt, ukko Korshun, kompastelemiseen? Eikös tule ikäväksi, kun kauvan kulkee? Miksi sinä, ukko, niin rypistelit kulmiasi. Vai harmittaako sinua työ, johon ryhdyimme?