— Eikö mitä, vastasi vanha rosvo: — kun menen, niin en katso taakseni; vaan itsekään en tiedä, mikä minun tuli: niin raskas on sydämmeni, jommoinen se syntymästäni asti ei ole ollut. Mitä tahansa ajattelikin, niin sama tulee aina mieleen!
— No, mikä sun mieleesi tulee?
— Kuule, atamani. Kaksikymmentä vuotta on kulunut siitä ajasta kuin tuska on minua rasittanut ja vaivannut, vaan ei kukaan Volgan varrella eikä Moskovassa sitä tiedä, kellekään en siitä ole sanaakaan sanonut, olen kantanut tuskaa sielussani kaksikymmentä vuotta, kuin myllynkiveä kaulassani. Koetinpa paastotakin ja tahdoin ilmoittaa papille kaikki, vaan rukoilla en voinut — ja lakkasin paastoamasta. Vaan nyt se taas minua rasittaa ja vaivaa: on kuin helpoittaisi, siitä puhuessani. Sinulle ei tietysti ole niin vaikeaa puhua, kuin papille; olethan sinä samanlainen, kuin minä.
Syvä suru kuvastihe Korshunin kasvoilta. Persten kuunteli äänetönnä.
Molemmat rosvot istuutuivat tien viereen.
— Mitka, — Persten sanoi oppaalle, — istahda vähän matkan päässä meistä ja katsele meitä; jos jonkun näet, niin huomauta meille; mutta ole tarkka, älä laiminlyö: sinä olet kuin kuuromykkä, äläkä tuhlaile sanoja!
— Hyvä, — Mitka sanoi: — älä pelkää, en tuhlaa!
— Sulje sinä veitikka vaan suusi! Älä puhu meidän kanssamme. Totuttele olemaan ääneti! muuten jos jollekulle sanankin äännät, muista silloin meitä ja itseäsi!
Mitka etääntyi noin sata askelta ja heittäysi pitkäkseen, nojaten kyynärpäillään maahan ja asettaen leukansa kämmentensä varaan.
— Kas siinä on reima poika, Persten sanoi, katsellen hänen jälkeensä, — vaan tyhmä kuin saapas. Vaan jätä hänet — kerranko sitä hairahtuu! Mitäs tehdä, parempaa ei ole. Hän ei ainakaan jätä pälkääseen! taistelee itsensä ja meidän puolesta, jos, Jumala armahda, meille tulee tukala. No niin, ukko, nyt ei kukaan kuule meitä, puhu, mikä rasitus sinua vaivaa? Oh, minkälaiseen aikaan se sinuun sattui!
Vanha rosvo laski kähäräpäisen tukkansa alas ja vei kätensä otsalleen.
Hän tahtoi puhua, mutta alkaminen oli vaikeata.