— Näetkös, atamani, — hän sanoi: — kylliksi olen ihmisiä eläessäni tappanut, etten muistakaan kaikkia! nuoruuteni ihanne oli verinen paita! Olipa kauppias, tai vanha akka, niin puukko kylkeen vaan — ja silloin oli loppu. Vaan nyt, jos sattuisi jotakuta toimittamaan mailmasta pois, — ei käsi liiku. No niin! enpä tahdo sinua vakuuttaa! luullakseni sinäkin olet lähettänyt tästä mailmasta kylläksi kansaa; eihän se ole sinulle outoa, vai kuinka?

— No mitä siitä? — Persten vastasi, nähtävästi vastenmielisenä.

— Ethän sinä, enkä minä, ole mitään eukkoja, emmekä kauniita tyttöjä; paljon on meidän sydämmellämme veritöitä vaan sanopas sinä, atamani, minulle: onko sinusta tuntunut, kuin jotain tekoasi muistelet, kuin pihdit puristaisivat sydäntäsi ja milloin hiki, milloin kylmyys sinut valtaisi päästä jalkoihin asti, ja sitten ahdistaisi ja kalvaisi, niin ettei voi kertoa?

— No kylläksi, mistä aijotkaan kysyä! ei nyt ole siihen aikaa.

— Tosiaankin, — Korshun jatkoi, — paljon olen tekojani unohtanut, vaan yhtä en voi unhottaa. Siitä on parikymmentä vuotta, me elelimme Volgan varrella, kuljimme kymmenellä aluksella; atamaninamme oli Danilo Kotj; sinusta ei silloin vielä kuultu, minut tunnettiin silloin jo joukossa, ja usein ylistettiin Korshunia. Me ryöstimme rikkaitakin laivoja ja rosvosimme valkamissa, vaan mitä saimme, sen jaoimme tasan, eikä Danilo Kotj sallinut riidellä. Mikäs olisi ollut suotuisampaa? Hupaisaa oli elämä, aina ravittuina, aina vaatteissa. Kun pukeuduimme kirjaviin viittoihin ja huippulakkeihin, ja liikutimme aluksemme peräsintä, niin kylien ja kaupunkien asukkaat kokoontuivat rannoille katselemaan meitä, reima miehiä, ja ihailemaan jaloja poikia! Me vaan soutelemme ja laulamme, huudamme täyttä kurkkua, lähetämme laukauksia pistooleistamme ilmaan, iskemme silmää kauniille tytöille. Vaan toisinaan kun levähdämme piikkinemme ja pyssyinemme, niin aluksemme ruohottuvat sill'aikaa metsissä. Hyvä oli elanto, mutta lempo minut riivasi. Ajattelen kerran itsekseni: Mitäpäs minä teen enemmän työtä kuin muut, vaan saalis on yhtäläinen. Päätin siis mennä yksin pyyntiin, saalista saadakseni, antamatta joukolle, vaan ottaakseni itselleni kaikki. Pukeuduin kerjäläiseksi, samoin kuin nyt, ripustin eväskontin selkääni ja lähdin esikaupunkiin päin, arvellen, eiköhän joku kulkene ohitse? Odottelen, odottelen; vaan ei näy, ei kuulu kuormastoa, kauppiasta eikä ketään. Minua rupesi harmittamaan. Hyvä on, ajattelen: ell'ei Jumala anna etua, niin nyt ryöstän, kuka tahansa tuleekin ohitseni, olkoon vaikka oma isäni! Samassa kuin näin ajattelin, niin tulee maantietä pitkin köyhä eukko, kantaen niinikopsassa jotakin, kopsa oli liinavaatteella peitetty. Heti kuin hän oli tullut kohdalleni, hyppäsin pensaikosta esille. — Seiso akka, sanoin! Anna kopsa tänne! — Hän heittäysihe minun jalkoihini: — Mitä tahdot, ota, vaan älä koske tähän kopsaan! — Aha, ajattelin, siinä sinä, nähtävästi, piilotatkin tavarasi, ja tempasin kopsan häneltä. Ja eukko alkaa huutaa ja soimata minua, vieläpä pureskella kättänikin. Olin kyllä ennestäänkin huonosta onnestani vihoissani, vaan nyt muutuin vielä enemmän. Piru sysäsi minua kylkeen: minä tempasin veitseni ja työnsin sen akan kurkkuun. Vaan kohta kun hän kaatui, peljästyin. Olin jo juoksussa, vaan mietittyäni, palasin ottamaan kopsaa, arvellen, koska tapoin muijan, niin eihän sitä aivan ilman pidä jäädä! Otin kopsan, avaamattani sitä, ja syöksyin metsään. Juostuani vähän matkaa, jalkani alkoivat horjua, ja minä ajattelin: istun ja levähdän katsoakseni, paljonko sain saalista. Aukasin kopsan ja katsoin: siellä oli pieni lapsi, joka tuskin ja tuskin hengitti. "Voi sinua penikkaa!" ajattelin: "senkötähden muija ei tahtonutkaan antaa kopsaa! Sinunko lemmon tähden olen tehnyt syntiä!"

Korshun yritti jatkaa, vaan vaikeni, vaipuen mietteihin.

— Mitä teit lapselle? — Persten kysyi.

— Mitäkö, häntä täytyi hoitaa? Mitäkö tein? Niin mitä!

Ukko vaikeni taas.

— Atamani, — hän sanoi äkkiä, — kun ajattelen tätä, niin sydämmeni on pakahtua. Niin, erittäin tänään, kun pukeuduin kerjäläiseksi, niin muistan sen aivan kuin se olisi tapahtunut eilen. Vaan en tiedä, miksi se nyt johtui mieleen, vaikka en pitkään aikaan ole sitä ajatellut. Sanotaan, ett'ei se ole hyvä, että äkkiä rupee ajattelemaan yhtä ja toista, joka jo on muistista haihtunut…