Vanhus huokasi raskaasti.
Molemmat rosvot olivat ääneti. Samassa suhahtelivat heidän yllään siivet, — ja tummanruskea haukka putosi vanhuksen jalkoihin. Samassa jahtihaukka Adragan tasaisesti liiteli ilmassa ja lentäen ohitse, ei onnistunut laskeutua uhrinsa kimppuun.
Mitka heilutti kädellään. Kaukaa ilmestyi haukankesyttäjiä.
— Ukko! — Persten sanoi kiireesti: — unohda menneet; me emme ole nyt rosvoja, vaan sokeita sadunkertojia. Tuolta tulee tsaarin väkeä, kohta ovat täällä. Tule joutuin, ukko, pirteäksi, jatka niitä kokkapuheita.
Vanha rosvo pudisti päätään.
— Tämä ei ennusta minulle hyvää, — hän sanoi, osottaen kuollutta haukkaa. — Tämä valkea haukka saatti minut toivottomuuteen. Näetkö, ei sitäkään ole enää. Tappoi, ja sitten katosi!
Persten katsoi terävästi häneen ja siveli suuttuneena päätään.
— Kuule, ukko, — hän sanoi: kuka tietää, mitä sinulle tänään on tapahtunut! Vaan en tahdo sinua vasten mieltäsi pakottaa. Sanotaan: sydän on tietäjä. Eihän suinkaan sinunkaan sydämmesi turhaan aavista onnettomuutta. Jää sinä, minä menen yksin slobodaan.
— En, — Korshun vastasi, en minä siitä mitään puhunut. Jos se on minun onneni, että menetän pääni slobodassa, niin mitäs tehdä. Siten on nähtävästi syntymässäni määrätty. Mutta mistä puhe olikaan. Tunnetko, atamani, Volgan varrella olevaa Bogoroditskin kylää?
— Miks'en, tunnenhan.