— Sen kylän tienoilla, noin viiden virstan päässä, on paikka, jota kutsutaan Popoff-Krugiksi.
— Senkin tiedän.
— Muistatko siellä olevaa vanhaa tammea?
— Muistan senkin, vaan enää ei ole sitä tammea siellä, se on hakattu pois.
— Tammen ehkä hakkasivat, vaan kannon jättivät.
— No mitä siitä?
— No niin. Minä, näet, en enää koskaan saa nähdä Volga-emoa, vaan ehkä sinä vielä palaat takaisin syntymäseuduillesi. Kun tulet Volgan varrelle, niin mene Popoff-Krugille. Etsi sieltä vanha tammen kanto. Löydettyäsi sen, laske puoliväliin yhdeksänkymmentä askelta länteen, päivänlaskuun päin. Luettuasi askelet, ala kaivaa maata siitä paikasta. Sinne, — Korshun jatkoi, alentaen ääntään, — minä kaivoin menneinä aikoina rikkaan aarteen. Siellä on paljon kultaa ja dukaatteja, sekä hopearuplia. Kaivettuasi saat kaikki omaksesi. Ei minun sovi ottaa aarteita mukaani toiseen mailmaan. Vaan kun joskus ajattelet, että siellä saat vastata kaikesta, mitä minä täällä tein, sillä öisin pakkanen muualla kipristää nahkaa! Sentähden, atamani, sittenkuin minua ei ole enää, käske minun jälkeeni toimittaa sielumessua. Se on paljoa varmempaa. Vaan älä säästä rahoja messussa. Maksa hyvin papille; toimittakoon, niinkuin asia vaatii, ettei mitään jäisi laimiin. Vaan minun nimeni on, — kuten tiedät — Ameljan. Ihmiset kutsuivat vaan minua Korshuniksi, mutta Ameljaniksi minä ristitty olen; niin toimittakoon pappi sielumessun Ameljanin jälkeen; ja maksa sinä vaan hänelle hyvin, älä surkeile rahoja, atamani, minä jätän sinulle rikkaan aarteen! — kyllä piisaa ijäksesi!
Korshunin keskeyttivät ratsastavat haukankesyttäjät.
— Hei raukat! — huudahti yksi heistä: — sanokaa, minne lensi jahtihaukka?
— Kylläpä sanoisin, veikkoset, — Persten vastasi, — vaan neljäkolmatta vuotta sitten, tummeni silmät!