— Kuinka niin?
— Kun menin kerran vuorille, kivistä sammalia repimään, niin näen — kasvavan tammen, jonka ontelossa paistetut kananpojat vitisevät. Minä kiipesin onteloon, söin kananpojat, tulin vahvemmaksi, enkä voinut päästä ulos sieltä! Mitäs tehdä! Juoksin kotiin kirvestä etsimään; aukasin onteloa suuremmaksi, ja sitten pääsin pois; vaan, hakatessani, arvattavasti, pirstat soensivat silmäni; siitä saakka en ole mitään nähnyt; välistä kun syön kaalia, niin olen pistää lusikan korvaani; tahtoohan nenäkin palaa, vaan minä raapaisen niskaan.
— Tehän olette — haukankesyttäjä sanoi, nauraen, niitä sokeita, joita tsaari puhutteli! Bojarit nauravat teitä vielä nytkin. No niin, miehet, me huvitimme isä-tsaaria päivällä, vaan teidän on vuoronne huvitella hänen armoansa yöllä. Sanotaan, että hallitsija tahtoo kuunnella teidän satujanne.
— Suokoon Jumala terveyttä hänen tsaarilliselle armolleen! — Korshun tokasi, muuttaen äkkiä käytöksensä. — Miks'ei hän kuuntelisi! Kun kieli vaan kulkee, niin kerromme vaikka aamuun asti!
— Hyvä, hyvä, — haukankesyttäjät sanoivat: — toisella kertaa lörpöttelemme teidän kanssa. Nyt menemme etsimään jahtihaukkaa, auttamaan toveria. Ellei Trifon löydä Adragania — niin hän pääsee pian päästään; isä-tsaari ei laske leikkiä!
Haukankesyttäjät ratsastivat kentälle.
Persten ja Korshun taas tarttuivat Mitkaan ja kulkivat slobodaan päin.
Tuskin ennättivät ensimäiselle asunnolle, kuin näkivät kaksi laulajaa, jotka soittivat kanteletta ja lauloivat täyttä kurkkua:
Kuin naapurillamme
Hauskaa oli juttua!
Kun rosvot saavuttivat heidät, niin eräs laulajista, punatukkainen nuorukainen, jonka päässä oli sulalla varustettu lakki, kumartui Perstenin puoleen.