— Hyvä! — Iivana sanoi haukotellen.
— Minä pidän toisinaan reima miehistä; alkakaa jutella Dobrinjasta, ehkä minä, kuunnellessani, nukun!
Persten kumarsi vielä kerran, rykäsi ja alkoi:
"Kievin ruhtinaan Vladimirin luona oli loistavat pidot, joihin oli kutsuttu ruhtinaita, bojaria ja uljaita sankaria. Jo läheni ilta, ja pidot olivat puolivälissä, kaikista tuntui ihmeelliseltä, kun sotatorvi kajahti. Vladimir, Kievin ruhtinas, korotti äänensä ja lausui: oi, ruhtinaat, bojarit ja uljaat sankarit! Lähettäkää kaksi urhoollista sankaria: kuka uskalsi asettua Kievin edustalle? Kuka uskalsi puhaltaa torveen ruhtinas Vladimirin kuulten.
"Nuoret miehet melusivat kartanolla; teräksiset miekat helähtelivät kupeilla; rautanuijat kolahtelivat kauniita porraspuita vastaan; lakkia lenteli sinne tänne ilmassa. Uljaat sankarit pukeutuvat varusteihinsa, istuutuvat jalojen ratsujen selkään ja ajavat aukealle kentälle…"
— Odotapas! — Iivana sanoi, varmistaakseen kertojaa kuuntelemishalustaan: — minä tunnen tämän sadun. Kerro ennemmin Akundinista!
— Akundinista? — Persten sanoi hämmästyksissään, muistettuaan tässä sadussa ylistettävän epäsuosiossa olevaa Novgorodia: — isäkulta, hallitsija, satu Akundinista ei ole hyvä, se on talonpoikamainen; tämän sadun ovat tyhmät Novgorodin talonpojat keksineet; ja minä isä-tsaari, olen sen ehkä jo unohtanutkin…
— Kerro, sokea! — Iivana sanoi ankarasti: — kerro, niinkuin se on, mutta älä rohkene jättää ainoatakaan sanaa siitä pois!
Ja tsaari nauroi itseksensä sitä tilaa, johon oli kertojan saattanut.
Vaikka Persten oli itselleen siitä vihoissaan, että oli esittänyt tämän sadun, niin hän kuitenkin, tietämättä, kuinka hyvin Iivana itse jo tunsi sen, päätti umpimähkään alkaa kertomuksensa, jättämättä mitään pois.