"Muinoin eli vanhassa Novgorodissa, etukaupungissa, nuorukainen Akundin; tämä Akundin, nuorukainen, ei pannut olutta, ei polttanut viinaa eikä harjottanut kauppaa; vaan hän, Akundin, kuljeskeli itsenäisenä ja matkusteli Volhovan joella pienoisilla laivoilla. Kun Akundin asettuu lastattuun veneeseen, niin hän panee vaahteraisen melan tammisien liitoksiin, vaan itse hän heittäyhe perään. Venonen alkoi purjehtia Volhovan joella, ja saapui jyrkälle rantamalle. Samassa tulee ohikulkeva matkaaja rannalle ja tarttuu Akundinin valkoisiin käsiin ja johdattaa hänet hautakummulle ja seisautettuaan siellä, hän sanoi: — Katsopas nuori mies Rostislavlin kaupunkia Okajoen varrella, ja katsottuasi huomaa, mitä tehdään Rostislavlin kaupungissa? Kun Akundin katsoi Rostislavlin kaupunkia, niin hän näki siellä olevan suuren kurjuuden: nuoren rjasanilaisen ruhtinaan Gleb Oljgovitshin entiset palvelijat seisoivat torilla ja tahtoivat väkisin lähteä kaupungista. Vaan samassa pitkin Oka-jokea uiskentelee hirvittävä kummitus, käärme Tugarin. Tuo käärme Tugarin oli kolme sataa syltä pitkä, hännällänsä se tappoi rjasanilaisen sotajoukon, seljällänsä se lohkoi jyrkät rannat ja vaatii itse vanhat lunnaat. Samassa matkaaja tarttui Akundinin vaaleihin käsiin ja lausui: Oi sinä, hyvä nuorukainen, mainitse nimesi ja syntysi! — Tähän Akundin vastasi: — kotoisin olen Novgorodista, nimeni on Akundin Akundinitsh."
— "Sinuapa, Akundin Akundinitsh, minä odotin tasan kolmekymmentä ja kolme vuotta; tunnen ukkosi Samjatnja Putjatitshin; ja, näetkö, minun veljeni, Akundin Putjatitsh, oli sinun hyvä isäkultasi. Vaan nyt on sinun isäsi Akundin Putjatitsh mennyt! — Lausumatta sanaakaan, Samjatnja alkoi tehdä loppua, erotessaan elävien ilmoilta; ja kuollessaan, hän saattoi lausua: — voi sinua, lapsukkani, Akundin Akundinitsh! Kun sinäkin tulet olemaan mainiossa Novgorodissa, niin tervehdi sitä ja sano: suokoon Jumala sinulle, Novgorod, pitkää ikää ja lapsillesi, mainetta saavuttaakseen! Olkoon sinulla rikkautta ja valtaa."
— Kylläksi! — tsaari lausui vihastuneena, unhottaen tällä hetkellä, että hänen tarkoituksensa olikin ainoastaan seurata kertojaa. — Ala toinen satu!
Persten, ollen pelästyvinään, notkisti polviansa ja kumarsi maahan asti.
— Millaista satua suvaitset kuulla, isä-kulta, hallitsija? Hän kysyi teeskentelevällä, taikka ehkä todellisellakin pelolla: — Enköhän kerro sinulle Baba-Jagista? Tsuril Plenkovitshista? Ivan Oserista? Vai tahtooko sinun armosi jotakin hurskasta kerrottavan?
Iivana huomasi, ett'ei pidä pelottaa sokeita, ja sen tähden hän vielä kerran haukotteli ja kysyi unisella äänellä:
— Mitä osaat hurskasta, raukka?
— Aleksei Jumalisesta, isäkulta, Jegori Urheasta, Josef Kauniista,
Galubinin kirjasta…
— No, Iivana, jonka silmät nähtävästi jo olivat raskaat, sanoi, — kerro Galubinin kirjasta! Meidän syntisten on parempi näin yöllä kuunnella jotakin hurskasta!
Persten taas rykäsi, suoristihe ja alkoi: