Persten astui vankihuoneeseen. Mitka ryömi hänen jäljessään.
Etuoven takana oli vielä kaksi muuta ovea, mutta, koska ne olivat vielä heikompia, ne aukenivat vielä helpommin Mitkan uljaista iskuista.
— Ruhtinas! — Persten sanoi, astuen maakuoppaan, — nouse ylös!
Serebrjani luuli, että häntä oli tultu noutamaan tuomion toimeenpanoa varten.
— Joko nyt on aamu? — hän kysyi, — vai etkö sinä, Maljuta, kestä aamuun asti?
— En minä ole Maljuta! — Persten vastasi. — Minä olen se, jonka sinä pelastit kuolemasta. Nouse, ruhtinas. Hetki on kallis. Nouse, minä pelastan sinut!
— Kuka sinä olet! — Serebrjani kysyi. — En tunne ääntäsi!
— Ei se ole tarpeellistakaan, bojari; mistä muistaisit minua! Nouse nyt vaan! Meillä ei ole aikaa viivytellä.
Serebrjani ei vastannut. Hän luuli Perstenin olevan Maljutan pyöveleitä ja piti hänen sanojaan pilkkana.
— Vai etkö luota minuun, ruhtinas? — atamani jatkoi närkästyen. —
Muistele Medvedevkaa, muistele Hiidenkuilua, minä — olen Vanjuha
Persten!