Ilo sykähti Serebrjanin rinnassa, vapauden ja elämän rakkaus virkosi jälleen. Hänen ajatuksissaan alkoivat pyöriä metsät, kentät ja uudet loistavat taistelut, sekä Jelenan kasvot, kuin kirkas aurinko ilmaantuihe hänelle.
Jo oli hän hypähtänyt maasta, jo oli hän valmis seuraamaan Persteniä, mutta samassa hän muisti tsaarille tekemänsä lupauksen, ja veri oli jähmettyä hänen sydämessään.
— En voi! — hän sanoi: — en voi tulla mukaasi. Minä lupasin tsaarille olla lähtemättä täältä vastoin hänen tahtoaan ja odottaa, miten tahansa olisikin, hänen tuomiotaan.
— Ruhtinas! — Persten lausui kummastuksissaan: — ei minulla ole aikaa keskustella kanssasi. Mieheni odottavat; joka hetki voi maksaa minun pääni! Huomenna odottaa sinua tuomio, nyt on vielä aika, nouse ja tule meidän kanssamme!
— En voi; — Serebrjani toisti synkkänä: — minä rikkoisin valani!
— Bojari! Persten huudahti, ja hänen kasvonsa muuttui vihasta: ivailetko sinä vaan minua? Sinun tähtesi sytytin slobodan; sinun tähtesi me ehkä kaikki menetämme päämme, ja sinä tahdot vaan jäädä tänne! Suottako olemme tänne tulleet? Olemme me kai sinusta nenästä vedettäviä! Sano vielä kerta: tuletko vai et?
— En! — Nikita Romanovitsh vastasi päättäväisesti, heittäytyen kostealle maalle.
— Etkö? — Persten toisti, hammasta purren: — etkö? Siis et omasta tahdostasi! Mitka ota hänet väkisin! — Samassa atamani tarttui ruhtinaaseen ja tukki hänen suunsa vyöllään.
— Nyt et kinastele! — hän sanoi vihoissaan.
Mitka otti Nikita Romanovitshin syliinsä ja kantoi hänet, ikäänkuin pienen lapsen, vankihuoneesta.