Maksim katseli sääliväisenä miestä ja hänen vaimoaan sekä asetti pöydälle kultakolikkonsa.
— Olkoon Jumala kanssanne, ihmisrukat! — hän sanoi ja tarttui oveen, mennäkseen ulos.
Isäntäväki heittäytyi hänen jalkoihinsa.
— Isäkulta, kuka sinä olet? Sano meille ken olet? Kenen puolesta meidän tulee Jumalaa rukoilla?
— Älkää minun puolestani rukoilko, — vaan Maljuta Skuratovin.
Sanokaapa minulle, kaukanako olen kasanilaisesta tiestä?
— Tämähän se on, haukkasemme, tämähän on kasanilainen tie. Me olemme aivan risteyksessä. Oikealle menee muronilainen, vasemmalle — vladimirilainen tie, vaan tänne suoraan — Rjasaniin! Vaan älä, ystävä-kulta, lähde nyt, ei ole nyt sopiva aika; eilen kokonainen kuormasto ryöstettiin maantiellä. Ja nyt, kerrotaan, ovat tattarit jälleen ilmestyneet. Ole yötä luonamme isäkulta, haukkasemme! Varjelkoon Jumala vaarasta!
Mutta Maksimia ei haluttanut jäädä mökkiin, missä äsken hänen isäänsä kirottiin. Hän lähti etsimään muualta yösijaa.
— Isäkulta! — mökin asukkaat huutelivat hänen jälkeensä, — käänny takaisin, ystävä, kuule sanaamme. Et sinä ole turvassa yöllä sillä tiellä!
Vaan Maksim ei kuullut ja ajoi eteenpäin. Kun hän oli muutaman virstan ajanut, niin yht'äkkiä villakoira syöksi pimeään pensaikkoon ja alkoi haukkua niin kovasti ja itsepintaisesti, kuin olisi keksinyt jonkun väjyvän vihollisen.
Turhaan Maksim vihelsi sille. Villakoira syöksyi pensastoon, palasi hurjana takaisin ja taas ryntäsi eteenpäin.