Rosvojen kapina.
Puolitoista virstaa siitä paikasta, jossa hyökkäys Maksimia vastaan tapahtui, istui asestettuja joukkoja viinakolpakoitten ympärillä. Maljat kulkivat miehestä mieheen. Leimuavat roviot valaisivat tylyjä kasvonpiirteitä, vanukkeisia partoja ja erilaisia vaatteuksia. Oli siellä vanhoja tuttujakin: oli Andrjushka, Vaska ja punatukkainen laulaja; vaan Korshunia ei näkynyt. Rosvot mainitsivat usein häntä, särpien kolpakoista ja tyhjentäen maljoja.
— Oh, — puheli yksi, — mitenkähän se ukkomme nyt jaksaa?
— Niin miten, — vastasi toinen: ehkä kiskovat häntä varpaista tai päänahasta.
— Eihän vanha piru vaan anna ilmi; luullakseni ei hän tuhlaile sanoja!
— Tietysti ei, hän ei ole sellainen; viekööt vaikka pään, hän ei sano!
— Sääli harmaata partaa! Onpa tuo atamanikin mies. Itsensä pelasti, vaan ukon jätti!
— Mikä hän on atamaniksi? Ehkä siksi, että tahallaan surmaa miehiään jonkun ruhtinaan hyväksi!
— Näetkös, he ovat ruhtinaan kanssa liitossa. Nytkin he istuvat samassa pesässä. Älä puhu ruhtinaasta; jos atamani kuulee, niin varjele Jumala.
— Kuuli, jos kuuli! Minä sanon hänelle vasten naamaa, ettei hän ole atamani. Korshun olkoon meidän ätamanimme! Hän oli kuin malka Perstenin silmässä, senvuoksi tämä jättikin hänet tahallaan pinteeseen!