— Niin, niin! — karjuivat äänet.
— Me kunnioitamme sinua! — huusivat toiset; — ole atamanimme, muuten hirtämme sinut!
— Jumal'auta, me hirtämme!
Persten, tuntien Serebrjanin kiivaan luonteen, kiiruhti myöskin ulos.
— Mitä te, veikkoset, niin olette vimmoissanne? Miksi kurkkujanne revitte? Johdattaahan ruhtinas teidät, mihin haluatte, jahka aamu vaan on tullut; vaan nyt antakaa hänen levätä, nukkukaa itsekin; johan olette tarpeeksi iloinneet!
— Mitä sinun meihin tulee? — ärähti muuan: — ethän sinä ole meidän atamanimme!
— Kuulkaa, veliset, kiljasivat toiset: — hän ei halua jättää päällikkyyttään!
— Hirteen hän!
— Hirteen, hirteen!
Persten vilkasi joka taholle ja näki ainoastaan vihamielisiä kasvoja.