— No, se on parempaa! ruhtinas puhui hyvillään, nyökäyttäen päätään.
Basmanov katsahti iloisesti häneen.
— Johan sinä taas uskoit minua, ruhtinas! Sinä luulit, että minä todenteolla voihkailin! Oi, Nikita Romanitsh, helppohan on sinua pettää! No, juokaamme nyt tuttavuudeksemme. Jos elämme yhdessä, niin saat nähdä, etten ole sellainen, kuin luulit!
Tuo huoleton melu ja raju ilo vaikuttivat Serebrjaniin. Hän otti maljan
Basmanovin kädestä.
— Kuka sinusta selvän ottaa, Feodor Aleksejitsh! En ole koskaan nähnyt sellaisia. Ehkä oletkin todella parempi, kuin näytät. En tiedä, mitä ajattelen sinusta, vaan Jumala saattoi meidät yhteen sotakentällä ja sentähden: terveydeksesi!
Ja hän tyhjensi maljansa pohjaan asti.
— Niin, ruhtinas! Niin, sydänkäpyseni! Jumala näkee, että rakastan sinua! Vielä malja kaikkien Tatarien turmioksi, jotka ovat vielä Venäjällä!
Serebrjani kesti kyllä viiniä, mutta nyt toisen maljan juotua, hänen ajatuksensa alkoivat hämmentyä. Oliko juoma nyt väkevämpää, vai sekoittiko Basmanov siihen jotain, vaan ruhtinaan päässä alkoi kaikki kulkea ympäri; ympäri kulki, eikä Nikita Romanovitsh mitään huomannut eikä nähnyt; kuului vaan hurjaa laulua, vihellystä ja polkemista sekä Basmanovin melua.
— Vilkkaammin, pojat! Unissa laulatte! Ketä hautaatte, rosvot?
Kun Serebrjani tuli tuntoihinsa, laulaminen vielä jatkui, mutta hän ei enää seisonut, vaan puolittain istui, puolittain makasi persialaisilla tyynyillä. Basmanov koetti palvelijansa avulla pinnistää naisen vaatetta hänen yllensä.