— Ota takkisi, bojari, — hän sanoi, — ulkona alkaa tulla ilma kosteaksi.
Laulajat samassa, lopetettuaan säkeen, vetivät henkeä.
Serebrjanin silmiä vielä hämärti, ajatuksensa eivät vielä olleet kokonaan selvät, ja hän oli pukemaisillaan yllensä naisvaatteen, luullen sitä nutukseen, kun samassa hiljaisuuden vallitessa alkoi kuulua vitkallista ulvomista.
— Mitä se on? — Basmanov kysyi vihaisesti.
— Skuratovin haudalla ulvoo koira, — ratsupalvelija vastasi, katsottuaan ulos teltistä.
— Anna tänne jousi ja nuoli! Minä opetan sitä ulvomaan, silloin kuin me iloitsemme vieraan kanssa.
Serebrjani kuullessaan Skuratovin nimen, tointui tykkänään.
— Seis, Feodor Aleksejitsh, — hän sanoi, nousten ylös, — se on Maksimin Bujan; älä koske siihen. Se kutsuu minua veljeni haudalle; tarpeeksi olen kanssasi mellastanut; hyvästi, nyt on aika jo lähteä!
— Pue ensin ylle viittasi, ruhtinas!
— Ei se ole minulle neulottu, — Serebrjani lausui, tuntiessaan hameen, jota Basmanov hänelle tunki, — kanna sinä sitä edelleenkin.