— Armahtaako hän meitä? — rosvot kysyivät.
— Jumalan vallassa se on; en tahdo pettää teitä. — Ehkä hän armahtaa, mutta myös ehk'ei. Ajatelkaa, neuvotelkaa keskenänne ja sanokaa sitten, kuka tulee ja ken ei.
Rosvot katsahtivat toisiinsa, menivät vähän syrjään ja alkoivat puoliääneen neuvotella. Hetken perästä he kääntyivät Serebrjanin puoleen.
— Tulemme kanssasi, jos atamanikin tulee.
— Ei, pojat, — Persten sanoi, — älkää minua vaatiko. Ell'ette menekään ruhtinaan kera, niin ei meillä sillä tule olemaan sama matka. Kylläksi olen jo näitä seutuja kuljeskellut, nyt on jo aika mennä kotipaikoilleni. Johan me vähän riitaannuimmekin, ja sido miten tahansa katkaistua köyttä, siihen jää kuitenkin solmu. Menkää ruhtinaan kanssa, taikka valitkaa itsellenne toinen atamani, vaan ennemmin kuulkaat kuitenkin neuvoani: menkää ruhtinaan kanssa; en usko, ett'ei tsaari antaisi hänelle ja teille anteeksi tämän työnne jälkeen.
Rosvot taasen neuvottelivat, ja lyhyen miettimisen jälkeen jakauntuivat kahteen osaan. Isoin osa tuli Serebrjanin luo.
— Vie meitä! — he sanoivat: — tapahtukoon meille samoin kuin sinullekin!
— Mitä toiset arvelevat? — Serebrjani kysyi.
— Toiset valitsivat Hlopkon atamanikseen; me emme halua heidän mukaansa!
— Sinne ovat jääneet kaikki pahimmat, — Persten kuiskasi ruhtinaalle: — he eivät taistelleetkaan eilen niinkuin nämät!