He syleilivät ystävällisesti toisiansa ja Nikita Romanitsh kävi iloisemmaksi. Hän oli tottunut ajatukseen, ettei Godunov erehtyisi luuloissansa ja hänen levottomuutensa Jelenan suhteen hävisi. Hetkisen kuluttua ajoi hän jo jalkaväkensä etupäässä; mutta ennenkuin he lähtivät slobodasta, tapahtui seikka, joka sen ajaa luulon mukaan, oli pahana ennustuksena.

Erään kirkon luona seisautti sotaväen joukkoa kerjäläiset, jotka tunkeutuivat kirkon portaitten ääressä, poikki kadun, ja jotka odottivat rikkaita almuja joltain mahtavalta henkilöltä, joka oli kirkossa.

Ajaen hitaasti eteenpäin, antaakseen kerjäläisjoukolle aikaa väistyä, kuuli Serebrjani sielumessun ja kysyi, kenen edestä rukoillaan? Hänelle vastattiin, että Grigori Lukjanovitsh Skuratov-Bjelski pitää sielumessun poikansa Maksim Grigorjevitshin edestä, jonka tatarit tappoivat. Siinä samassa kuului huuto, ja kirkosta kannettiin ulos tunnoton, vanha nainen; kyyneleet valuivat hänen laihoilla kasvoillansa, ja harmaat hiuksensa putosivat epäjärjestyksessä samettilakin alta. Se oli Maksimin äiti. Maljuta, siviilipuvussa, tuli ulos portaille ja hänen silmänsä kohtasi Serebrjanin silmiä, mutta Maljutan kasvoissa ei ollut tällä kertaa petomaisuus, vaan ainoastaan tylsämielisyys. Käskettyään laskea vaimon kirkon etehiseen, hän palasi kirkkoon kuulemaan sielumessua, mutta rosvot ynnä Serebrjani, paljastettuaan päänsä ja silmiään ristittyään, kulkivat kirkon portin sivutse ja kuulivat kirkosta juhlallisesti kaikuvan: "pyhien kanssa anna rauha!"

Tuo surullinen laulu ja Maksimin muisto vaikutti synkästi Serebrjaniin, mutta hän muisti Godunovin lohduttavaiset sanat, jotka kohta poistivat sielumessun surullisen vaikutuksen. Tien kääntyessä tummaan metsään, katsahti hän taaksepäin Aleksandrovin slobodaan, ja kun Iivanan palatsin kultaiset huiput katosivat näöstänsä, tunsi hän helpoituksen, ikäänkuin kuorma olisi vierinyt hänen sydämmeltään!

Aamu oli raitis, kirkas. Entiset rosvot, nyt hyvästi puettuina ja aseissa, astuivat tasaisin askelin Serebrjanin ja häntä seuraavien ratsastajien jälessä. Viheriän tumma metsä ympäröi heidät joka sivulta. Serebrjanin tulisenrohkea ratsu repäsi sivutsemennen lehtiä alasriippuvista oksista, mutta Bujan, joka Maksimin kuoltua yhä seurasi ruhtinasta, juoksi hänen edellään ja kohotti usein, tuulta haistellen, karvaisen kuononsa tahi käänsi päänsä sivulle ja huipisti korvansa, kun joku kaukainen jyske kuului metsästä.

XXXIX Luku.

Viimeinen kohtaaminen.

Muutaman päivän Serebrjani kulki sotajoukkoneen. Eräällä yöleiri-paikalla, josta tie kulki Neitsyt-luostariin, jätti hän miehensä ja ajoi Miheitshiä vastaan, joka oli luvannut tuoda hänelle vastuun bojarittarelta.

Koko yön ajoi hän lakkaamatta. Aamun koittaessa, lähestyen erästä tiehaaraa, näki hän sammuvan rovion ja Miheitshin istuvan sen lähellä. Molemmat hänen hevosensa olivat läheisyydessä, satuloittuina, laitumella.

Kuullen kavioiden kopsetta, hypähti Miheitsh seisoalleen.