— Armaiseni, ruhtinas Nikita Romanitsh! — huusi hän, tunnettuaan ruhtinaan: — elä aja etemmäs, isäseni! Käänny takasin, ei sinulla ole mitään siellä tekemistä!
— Mitä on tapahtunut? — kysyi Serebrjani ja sydämmensä seisahtui lyömästä.
— Kaikki on loppunut, armaiseni! — Ei suonut Herra meille onnea!
Serebrjani hypähti maahan.
— Puhu! — sanoi hän: — mitä tapahtui bojarittarelle?
Vanhus oli ääneti.
— Mitä on tapahtunut Jelena Dmitrievnalle? — kysyi peljästyneenä
Serebrjani.
— Ei ole enää Jelena Dmitrievnaa, armaiseni! — lausui Miheitsh synkästi. — On vain sisar Evdokia!
Serebrjani horjui ja nojautui puuhun, Miheitsh katsoi häneen surulla.
— Mitäs tehdä, Nikita Romanitsh! — Niin oli Jumalan tahto. Emme me syntyneet onnelliseen aikaan!