— Ahaa! Joko kielesi pääsi irralleen, vanha harmaaparta! Mutta myöhään, veliseni, toista kertaa et laske leikkiä. Koivuun hänet!
Opritshnikit laahasivat talonpojan koivulle. Tällä hetkellä tuvan takaa kuului muutamia laukauksia; kymmenkunta miestä jalkaväkeä syöksähti sapelit kourassa murhaajain kimppuun, ja samaan aikaan ruhtinas Serebrjanin ratsastajat, kiitäen esiin kylän nurkan takaa, hyökkäsivät huutaen opritshnikien päälle. Ruhtinaan väki oli luvultaan puolta vähempi, mutta hyökkäys tehtiin niin rajusti ja odottamattomasti, että he yhdessä silmänräpäyksessä masensivat opritshnikit. Ruhtinas itse miekaniskulla heitti heidän päällikkönsä hevosen selästä, Antamatta hänelle aikaa tointua, hyppäsi ruhtinaskin ratsultaan, pani polvensa hänen rinnalleen ja tarttui kurkusta kiinni.
— Kuka sinä olet, roisto? — kysyi ruhtinas.
— Ja ken sinä? — vastasi opritshnikki kähisten ja säihkyvin silmin.
Ruhtinas ojensi pistoolinsa suun vasten hänen otsaansa.
— Vastaa, kirottu, taikka ammun sinut niinkuin koiran!
— En ole sinun palkollisesi, rosvo, — vastasi mustaparta mitään pelkoa osoittamatta; — mutta sinut hirtetään, kun olet rohjennut kajota tsaarin väkeen!
Pistoolin hana napsahti, mutta pii raksahti, ja mustaparta jäi henkiin.
Ruhtinas katsahti ympärilleen. Muutamia opritshnikoita makasi kuolleina, toisia ruhtinaan väki juuri pani köysiin, loput olivat päässeet pakoon.
— Sitokaa tämäkin! — bojari sanoi ja, tarkastellen hänen julmia, mutta pelottomia kasvojaan, hän ei voinut olla ihmettelemättä. "Ei sovi kieltää, urhea poika! — ajatteli ruhtinas; — sääli, että hän on rosvo."