Sillävälin lähestyi ruhtinasta hänen ratsupalvelijansa Miheitsh.
— Katso, isäseni, — hän sanoi, näyttäen kimppua hienoja naruja, silmukat päässä: — millaisia pauloja kulettavat mukanaan. Näköään eivät ensi kertaa ole murhaamassa, susi heidät syököön!
Nyt sotilaat taluttivat ruhtinaan luokse kaksi hevosta, joiden selässä istui kaksi miestä alakuloisina, satuloihin sidottuna. Toinen heistä oli harmaapäinen, kähärätukkanen ja pitkäpartanen vanhus. Hänen kumppaninsa mustasilmänen reipas mies, näytti kolmenkymmenvuotiaalta.
— Mitä ihmisiä nämä ovat? — kysyi ruhtinas. — minkätähden olette sitoneet heidät satuloihin?
— Emme me, bojari, ole heitä satuloihin sitoneet, vaan rosvot. Löysimme heidät ryytimaiden takaa, ja vahti oli asetettu heitä vartioimaan.
— Niin irroittakaa heidän siteensä ja päästäkää he vapaiksi!
Vapautetut vangit oikasivat jäykistyneitä jäseniänsä, mutta kiirehtimättä käyttämään vapauttaan hyväkseen, jäivät he katsomaan, miten kävisi voitettujen.
— Kuulkaa, hirtehiset, — ruhtinas virkkoi vangituille opritshnikeille: — kuinka olette rohjenneet nimittää itseänne tsaarin palvelijoiksi. Keitä te mokomat olette?
— Mitä, ovatko silmäsi ummessa, vai mitä? vastasi eräs heistä. Vai etkö näe, keitä olemme? Onhan päivän selvää, keitä. Tsaarin väkeä, opritshikeitä.
— Kirotut! huudahti Serebrjani; — jos henki on teille kallis, puhukaa totta!