Maljuta vitkasteli vastatessaan.
Tsaari tarttui molemmin käsin hänen kaulukseensa, veti hänen kasvonsa lähelle omia kasvojaan ja imeytyi häneen silmillään.
Maljutan polvet alkoivat notkahdella.
— Hallitsija, — sanoi hän puoliääneen, — älä sinä vihastu häneen, eihän hän itse ole sitä miettinyt.
— Puhu! — kähisi Iivana ja puristi lujemmin Maljutan kaulusta.
— Hänellehän se ei olisi juolahtanut mieleen, — alkoi Maljuta, välttäen tsaarin katsetta, — no, jonkun on täytynyt kiihoittaa häntä. Ken häntä on lähinnä, nepä onkin kiihoittanut. Mutta hän, syntinen ihminen, on ajatellut itsekseen: hiukan myöhemmin, hiukan aikaisemmin, kaikki samaan päättyy.
Tsaari alkoi arvata. Hän kävi kalpeammaksi. Hänen sormensa alkoivat suoristua ja päästää Maljutan kaulusta.
Maljuta toipui. Hän käsitti, että aika oli käsissä antaa ratkaisevan iskun.
— Hallitsija! — sanoi hän äkkiä terävästi: — älä etsi kavaluutta kaukaa. Sinun vastustajasi istuu vastapäätä sinua, hän juo kanssasi samasta pikarista, syö kanssasi samasta astiasta, puvussa käy yksiltä olkapäiltä.
Vaikeni Skuratov ja kiihkeästi odottaen päätti hän luoda veriset silmänsä tsaariin.