— Hallitsija, — kuiskasi hän tsaarille, — kenties häntä on kiihottanut joku niistä, jotka nyt ovat hänen kanssansa; katso, nyt jo kansakin tervehtii häntä valtiaana!
Ja niinkuin loitsija pelästyy pahaa henkeä, jonka hän itse on manannut esiin, samoin Maljuta pelästyi sitä mielen ilmettä, minkä hänen sanansa olivat mananneet Iivanan kasvoille.
Tsaarin kasvoista oli kadonnut kaikki inhimillinen tunne. Niin hirveänä
Maljuta ei ollut häntä nähnyt vielä konsana.
Kului muutama silmänräpäys. Äkkiä tsaari hymyili.
— Grisha, — sanoi hän, pannen molemmat kätensä Skuratovin olkapäille, — kuinkas sinä äsken sanoit? Minä karsin haaroja ja oksia, mutta runko se seisoo eheänä?
— Grisha, — jatkoi tsaari, verkkaan lausuen joka sanan ja katsellen Maljutaa jollain kauhealla luottamuksella, — otatko sinä hävittääksesi kavaluuden juurineen?
Ilkeä ilo vääristi Maljutan suuta.
— Sinun suosiostasi otan sen tehdäkseni, — kuiskasi hän vavisten koko ruumiissaan.
Iivanan muoto muuttui silmänräpäyksessä. Hymy katosi ja piirteet kävivät kylmiksi, taipumattoman liikkumattomiksi. Hänen kasvonsa näyttivät marmorista hakatuiksi.
— Ei saa vitkastella! — hän sanoi katkonaisesti ja käskeväisesti. — Ei kenenkään pidä tietämän tästä. Tänään hän menee metsästämään. Tänään hän löydettäköön metsästä' Sanotaan hänen pudonneen kuoliaaksi hevosen selästä. Tiedätkö Hiidenkuilun?