— Tiedän, hallitsija.
— Sieltä hän löydettäköön. Tsaari osoitti ovea.
Maljuta meni ulos ja hengitti etehisessä vapaammin.
Tsaari jäi kauan liikkumattomaksi. Sitten hän lähestyi verkkaisesti pyhäinkuvia ja lankesi niiden eteen polvilleen.
Kaikista Maljutan palkollisista rohkein ja nopsin oli hänen ratsupalvelijansa Matvei Homjak. Hän ei milloinkaan väistynyt vaaraa, rakasti taistelua ja väkivaltaa ja julmuudessa tuskin oli herraansa huonompi. Jos oli kylä poltettava, tahi kirjoitus salaa pistettävä johonkin, jonka nojalla bojari jälkeenpäin mestattiin, tarvittiinko jonkun vaimo ryöstää, aina Homjak lähetettiin. Ja Homjak poltti kylän, pisti salaa kirjoituksen ja yhden vaimon asemasta toi heitä useampia.
Homjakin puoleen kääntyi nytkin Grigori Lukjanovitsh. Mitä he keskenään juttelivat, sitä ei kukaan kuullut. Mutta samana aamuna, kun tsarevitshin metsäkoirat väsymättä juoksentelivat Moskovan ympäristössä, ja kulkupaikoilla seisovain metsästäjäin huomio oli kiinnitetty otuksen odotukseen, ja jokainen teroitti näköään, eikä yksikään välittänyt siitä, mitä hänen toverinsa tekivät, — tähän aikaan lennättivät pimeätä kylätietä, poistuen metsästyspaikasta, Homjak ja Maljuta, ja heidän keskellään, satulaan sidotuin käsin, lennätti eräs kolmas, jonka kasvoja peitti aina leukaan saakka vedetty paslikka. Eräässä tien mutkassa yhtyi heihin kaksikymmentä aseellista opritshnikkiä, ja kaikki yhdessä ajaa karahuttivat, sanaakaan virkkamatta.
Metsästys sillävälin meni menoaan, eikä kukaan huomannut tsarevitshin poissaoloa, ottamatta lukuun kahta ratsupalvelijaa, jotka nyt puukon lävistäminä rotkossa heittivät henkensä.
Noin kolmekymmentä virstaa slobodasta, synkän metsän keskellä, oli liejuinen ja luoksepääsemätön suo, jota kansa nimitti Hiidenkuiluksi. Paljon ihmeellistä kerrottiin tästä paikasta. Puunhakkaajat pelkäsivät pimeän tullessa lähestyä sitä. Vakuuttivat, että kesäisinä öinä veden kalvolla hypiskeli ja kaaresteli pieniä tulia, niiden ihmisten sieluja, jotka ryövärit olivat tappaneet ja heittäneet Hiidenkuiluun.
Yksin keskellä valoisata päivää oli suo synkeän salaperäinen. Isoja, alhaalta oksattomia puita, kohosi mutasesta mustasta vedestä. Päilyen siinä kuin sumukuvastimessa, näyttivät ne muodottomilta ihmisiltä tahi satumaisilta eläimiltä. Ei kuultu lähellä suota ihmisääntä. Villisorsain parvia lenteli joskus pulskuttamaan sen pinnalle. Kaislikossa kajahteli nokikanan valittava huuto. Musta kaarne liiteli puiden latvain päällitse, ja monisuinen kaiku kertoi sen pahanenteistä raakuntaa. Toisinaan kuului hyvin kaukaa kirveen iskuja ja kaatuvan puun rytinää ja jyskettä.
Mutta kun aurinko laskeutui latvojen taa, kun suon yli kohosi kuulakka utu, kirveen isku herkeni ja entiset äänet muuttuivat muiksi. Alkoi sammakkojen yksitoikkoinen kurnuttaminen, ensin hiljaa ja katkonaisesti, sitten kovasti ja täysiäänisenä kuorona.