Kuta pimeämmäksi muuttui, sitä äänekkäämmäksi kävi hyönteisten surina. Niiden äänet muodostivat ikäänkuin lakkaamattoman ja yhtämittaisen huminan, niin että korva siihen tottui ja eroitti sen keskellä myös susien ulvonnan ja hyypiän valituksen kaukaa. Pimeys kävi synkemmäksi; esineet kadottivat entisen muotonsa ja pukeutuivat uuteen asuun. Vesi, puiden oksat ja utukerrokset sulivat yhdeksi kokonaiskuvaksi. Kuvat ja äänet sekaantuivat keskenään ja kävivät käsittämättömiksi ihmistajunnalle. Hiidenkuilusta tuli paholaisen tyyssija.
Tähän kirottuun paikkaan ohjasivat Maljuta ja opritshnikit kulkunsa, mutta eivät pimeänä yönä, vaan aurinkoisena aamuna. Mutta samaan aikaan kun he riensivät ja patistivat ratsujaan, kokoontui toisia rohkeita miehiä, ulkomuodoltaan pahannäköisiä, sakeaan metsään, lähelle Hiidenkuilua.
XIII Luku.
Vanjuha Persten ja hänen toverinsa.
Laajalla, vanhain tammien ja läpipääsemättömäin pensaikkojen ympäröimällä aukeamalla oli muutamia turvekotia, ja niiden välissä kaatuneilla rungoilla, nurin käännetyillä juurakoilla, heinäsaatoilla ja kuivilla lehdillä makasi ja istui joukko eri-ikäisiä ja kaikenpukuisia miehiä. Aseellisia nuorukaisia tuli alinomaa synkästä metsästä ja yhtyi tovereihin. Paljon oli heidän kesken eroavaisuutta. Verkaa, sarkaa piikkoa, toiset repaleissa, toiset kullan koltuskoissa, siinsi puiden oksien lomitse. Toisilla oli miekat kupeilla, toiset heiluttivat käsissään puntaripäisiä hihnoja tahi nojautuivat leveihin partuskoihin. Paljon oli siellä arpia, naarmuja, vanuneita tukkia ja sukimattomia partoja.
Uskalias toverikunta jakautui eri piireihin. Ihan keskellä kenttää keitettiin puuroa ja vartaissa paistettiin raavaanlihaa. Räiskyvällä valkealla riippui kattiloita; savu erkani tummansinisenä pilvenä vihannasta pimennosta, joka oli ympäröinnyt kentän kuin lihamuuri. Puuronkeittäjät rykivät, hieroivat silmiään ja väistyivät pois savusta.
Pikkasta etäämpänä harmaahapsinen, pitkäpartanen ukko kertoi nuorisolle jotain satua. Hän puhui seisoen ja nojaten pitkävartiseen kirveesen. Tässä asennossa oli ukon mukavampi kertoa kuin istualtaan. Hän saattoi sekä oikaista itsensä suoraksi, että kääntyä kaikille tahoille, ja soveliaissa paikoin huitoa kirveellään sekä väliin viheltää huikeasti. Pojat kuuntelivat häntä todellisesti nauttien, korvat höröllään ja suut selällään. Mikä oli istuutunut maahan, mikä kiivennyt oksalle, mikä yksinkertaisesti seisoi hajareisin ja mulkoili silmiään; mutta suurin osa makasi mahallaan, kyynäspäin maahan nojautuneena ja leuka kämmenien varassa: sitenhän oli mukavinta.
Loitompana kaksi nuorta veitikkaa läimäyttivät toisiaan nyrkeillä päähän. Leikin tarkoitus oli se, että kumpiko meistä muka ennen pyytää armoa. Eikä kummankaan mieli tehnyt sitä pyytää. Jo molemmat vastustajat punottivat kuin kaksi porkkanaa, mutta voimakkaat nyrkit eivät herenneet jysähtämästä päitä vastaan, juuri kuin moukarit alaisimia vasten.
— Etkö jo ala saada tarpeeksi, Hlopko? — kysyi se, joka näytti heikommalta.
— Älä pelkää, veli Andrjushka! kun saan, niin sanon. Mutta katso vaan, ettei sinua kohta paha peri!